Olen taas vähän jälkijunassa tutustunut Erika Vikin uutuusfantasiasarjaan, jonka aloittaa "Hän sanoi nimekseen Aleia". Hitauteeni tarttua tähän kirjaan johtui täysin naurettavasta ennakkoluulostani kotimaista fantasiaa kohtaan. Jostain syystä ajattelen sinnikkäästi, etteivät suomalaiset osaa kirjoittaa muuta kuin pieniä tarinoita metsämökeistä ja tontuista.
Erika Vik on kuitenkin onnistunut kuvittelemaan jotain isompaa. Hänen luomassaan kokonaan uudessa maailmassa ihmisten rinnalla elää seleesejä, jotka taikavoimineen poikkeavat ihmisistä juuri sen verran, että ahdasmielisiä maajusseja pelottaa. Seleesien lisäksi maailmassa on erilaisia taikaolentoja, joista erityisesti ihastuin amargundi-liskoihin.
Seleesi Corildon tutkii maailmassa viime aikoina havaittuja huolestuttavia muutoksia, kun hänen portilleen tuupertuu ihmistyttö. Tyttö on menettänyt muistinsa. Hän tietää vain nimensä olevan Aleia ja että hänen täytyy paeta jotakin. Corildonin kauhistukseksi tytöstä löytyy kiellettyä taikuutta.
Pelkäsin ensin, että Corildonin ja Aleian välille syttyisi aivan liian kliseinen romanssi. Suunnattomaksi riemukseni kumpikin päähenkilö sai aivan omat suhdekiemuransa. Täytyy kyllä myöntää, että pidin Mateota käsittämättömän ärsyttävänä hahmona ja lopulta melkein toivoin Corildonin ja Aleian rakastuvan toisiinsa.
Tuuliin ja Aleiaan liittyvät arvoitukset toivat mukavasti jännitystä ja vauhtia tarinaan. Vik ei pelännyt myöskään kohdella sivuhahmojaan kovakouraisesti, kun hämärät tyypit seurasivat sankareiden jälkiä.
Olin alussa pettynyt, kun hahmoille oli annettu revolvereita ja muita 1500-lukua kehittyneempiä härpäkkeitä. (Jaksan taas valittaa tuliaseiden ja fantasian yhteensopimattomuudesta.) Pääsin kuitenkin nopeasti asian yli ja lopulta suorastaan nautin junamatkasta.
Ennakkoluuloni osoittautuivat - jälleen kerran - perusteettomiksi. "Hän sanoi nimekseen Aleia" oli mukavan kevyttä ja nopealukuista, mutta kuitenkin jännittävää ja kiinnostavaa fantasiaa, jonka jatko-osan aion lukea ^^
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti