Tidal

"Tidal" on Amanda Hockingin Watersong-sarjan kolmas osa eli suoraa jatkoa romaaneille "Wake" ja "Lullaby".

Teinityttö Gemma on muuttunut vastoin tahtoaan verenhimoiseksi merenneidoksi ja yrittää nyt siskonsa Harperin ja tämän poikaystävän Danielin kanssa keksiä keinon perua ikivanha kirous ja muuttua takaisin ihmiseksi.

Seireenijoukon johtajanarttu Penn on kypsynyt Gemman asenteeseen lopullisesti. Hän aikoo korvata Gemman eli yksinkertaisesti ilmaistuna tappaa tämän ja muuttaa jonkun toisen tytön merenneidoksi. Lisäksi Penn on iskenyt silmänsä Danieliin, joka on jostain käsittämättömästä syystä immuuni Pennin ja muiden yliluonnollisten kaunotarten lumovoimille.

Tässä sarjan kolmannessa osassa nähdään myös palasia neljän alkuperäisen merenneidon elämästä historian hämärässä. Seireenejä tulee koko ajan olla neljän hengen jengi, joten Pennin murhattua sisariaan hänen on täytynyt värvätä ensin Lexi ja nyt Gemma näiden menetettyjen jäsenten tilalle.

Nämä historiakatsaukset selittävät Pennin ja Thean motiiveja myös nykyajassa. Pennistä tosin ei saa millaan kovin mukavaa kuvaa, vaan hän tuntuu kaikesta huolimatta aika itsekeskeiseltä nartulta. Pidin kuitenkin siitä, miten hienosti Penn osaa sekoittaa pakkaa tässä kolmannessa kirjassa. En haluaisi tavata neitoa henkilökohtaisesti, mutta kirjan sivulla hänen edesottamuksiaan on jännittävä seurata.

Vauhdikas ja nopeatempoinen, kuten teinifantasian kuuluukin olla. Ei ehkä sellainen kirja, mitä hehkutetaan vuodesta toiseen, mutta tarpeeksi viihdyttävä yhdelle lukukerralle. Jään innolla odottamaan seuraavaa osaa, koska "Tidalin" loppuessa tilanne käy aika kuumana. 

Painajaisten lintukoto

Siiri Enorannan "Painajaisten lintukoto" lämäytti heti ensimmäisillä sivuilla "missä", "miten" ja "miksi" kysymyksiä vasten näköä.

Päähenkilö on Lunni niminen poika, jonka unet eivät ole tavallisen ihmisen unia. Hän pystyy nukkuessaan tekemään ja syömään toffeeta oikeasti tai uneksimaan itsensä aivan toiseen paikkaan. Vaarana tässä hienossa kyvyssä on tosin se, että jos hän nukahtaa liian syvälle, hän ei enää herää.

Lunni kertoo heti kirjan alussa paenneensa jostakin jostain syystä. Hän puhuu useammastakin sisaruksesta, jotka kaikki uneksivat asioita todellisiksi.

"Ajattelin sisartani Sinikukua ja sitä kuinka hän oli aina halunnut kissanpentua. Taloon, joka oli täynnä lintuja! Mutta hän ei ollut luovuttanut. Hän oli puhunut siitä jatkuvasti ja uneksinut siitä niin kauan, että eräänä aamuna hänen tyynyllään oli kehrännyt pieni raidallinen kissa. Sinikukun itsensä tekemä. Eikä hän ollut osannut tehdä sitä oikein. Sillä kissa ei herännyt. Se nukkui kolme päivää ennen kuin uskoimme, että se ei ollut todellinen, se ei ollut valmis, se oli harha. Kehräävä, pehmeä harha. Pian sen jälkeen Sinikuku laitettiin pois."

Lunni haluaa palata sisarustensa luokse, mutta hän ei yrityksistään huolimatta pysty uneksimaan itseään takaisin. Hän kesyttää pikkulinnun ja lähtee sitten etsimään Palila-nimiseltä noidalta eliksiiriä, jolla kasvattaa tavallisesta pikkulinnusta suuri ja älykäs ratsu. Maksuksi eliksiiristä Palila vaatii Lunnia pelastamaan konetyttö T23:n.

Lunni ihastuu konetyttöön ensisilmäyksellä, mutta ikävä kyllä koneella ei ole tunteita. T23 ajattelee pitävänsä Lunnista, mutta hän ei tunne sitä.

"Painajaisten lintukoto" on nuorten fantasiaa, mutta ei sellainen vampyyrien ja/tai ihmissusien maustama teinidraama. Lunni kyllä esitti oikein reippaasti teinien kuohuvia tunteita, mutta maailma oli kuin jostain sadusta tai raskaan sarjan fantasiakirjasta.

Ennen kirjan aloittamista pelkäsin, että matkustelu unien ja valveen välillä sekoittaisi pääni oikein kunnolla. Tarina ei kuitenkaan missään vaiheessa uhannut pudottaa lukijaa kärryiltä. Ajattelin myös, että T23 ärsyttäisi pelkästään siksi, että sattuu olemaan kone. (Rakastan jääkaappiani ja jumitan mielelläni netissä, mutta muuten "koneet" eivät ole ikinä kiinnostaneet minua.) Itse asiassa T23 oli oikein kiehtova hahmo.

Rakastan vaihtelua, mutta nyt täytyy tunnustaa, että meno oli minulle välillä turhan verkkaista. Tuntui, että henkilöt viettivät monta sivua vain istuskelemalla ja vaeltelemalla edestakaisin tyhjiä metsäteitä pitkin. Laskeskelin moneen otteeseen, että miten monta sivua vielä oli jäljellä. (Enorannan tyyli ei taida sopia minulle, koska "Omenmean vallanhaltijaakin" olisin lyhentänyt reippaasti.)

Yllätyksiä haudan takaa

Eli Charlaine Harrisin Harper Connelly -sarjan toinen osa.

Harper siis etsii työkseen kuolleita. Häneen osui 15-vuotiaana salama, minkä jälkeen hän on pystynyt aistimaan lähellä olevat ruumiit ja näkemään, miten nämä ovat kuolleet. Suurin osa ihmisistä pitää Harperia huijarina ja kaikkien mielestä hän on ahne vaatiessaan rahaa palveluksistaan. Tällä kertaa Harper joutuu poliisin hiillostettavaksi, koska sattuu löytämään vanhalta hautausmaalta tuoreita, murhattuja ruumiita.

"Yllätyksiä haudan takaa" oli... täynnä yllätyksiä. *Heh heh...* Kirja on todella nopealukuinen ja koko ajan tapahtuu jotain, joten tylsistymään ei pääse. Tämä oli ainakin minulle sellainen "vielä pari sivua" -kirja, koska halusin tietää, kuka on murhaaja ja miksi. Lisäksi seurasin kiinnostuneena Harperin räpiköintiä epäluuloisten poliisien, toimittajien, omaisten ja ties minkä yksityisetsivien keskellä.

Takakannessa Harper Connelly -sarjaa ennustetaan Harrisin suisituinta sarjaa. Mainitsin jo ensimmäisestä osasta kirjoittaessani, että taidan pitää Harper Connellysta enemmän kuin aiemmin lukemastani Sookiesta ja vampyyreista kertovasta sarjasta, ja nyt olen entistä enemmän tällä kannalla.

Kääpiöiden koti

"Aavekuninkaan" tilasin syksymmällä englanninkielisenä ihan oman hyllyn koristukseksi, mutta nyt päätin säästää lompakkoa (ja luontoa) ja lainasin R. A. Salvatoren "Kääpiöiden kodin" kiltisti kirjastosta.

Musta haltia Drizzt ja kääpiökuningas Bruenor lähtevät etsimään kääpiöiden muinaista kotia Gauntlgrymiä. He uskovat voivansa löytää myös "Aavekuninkaan" lopussa kuolleiden Catti-brien ja Regisin sielut.

"Kääpiöiden kotia" lukiessa tuli heti alussa haikea olo, kun monille vanhoille ystäville sanotaan hyvästit. Samalla olin kuitenkin hirveän utelias näkemään, ketä uusia henkilöitä ja otuksia Drizztin tielle nyt osuisi. Kyseessä on 17. Drizztistä kertova kirja, jos en aivan väärin laskenut, joten ehkä tässä oli jo aikakin päivittää henkilökaartia...

Yhtenä uusista henkilöistä esitellään nuori haltia Dahlia, jolla oli yllättävän rankka menneisyys. Ilmeisesti näiden kovien kokemusten vuoksi hän on ajautunut pahojen velhojen seuraan. Näillä pahoilla velhoilla on omat motiivinsa etsiä legendaarista Gauntlgrymiä ja sen uumeniin vangittua mahtia. Kirjan alussa Dahlia vaikuttaa hyvin julmalta ja häijyltä olennolta, mutta tapahtumien edetessä hänestä löytyy yllättäen omatunto ja kunniallisuutta.

Drizztin "alkuperäinen" arkkivihollinen, salamurhaaja Artemis Entreri on kuollut ja kuopattu, mutta nyt näyttämölle astuu hänen kollegansa Barrabus Harmaa, joka ainakin minun mielessäni muistuttaa kovasti edeltäjäänsä. Barrabus ei tosin ole julistautunut Drizztin viholliseksi, mutta samanlainen turhia ja tuskallisia kuolemia inhoava yliluonnollisen taitava palkkamurhaaja hän tuntuu olevan.

Näissä Salvatoren suomennoksissa hoetaan jatkuvasti, mielestäni aivan turhaan ja väärissä paikoissa, "niin" ja "sitten". Olen ilmeisesti järkyttävän ahdasmielinen välimerkin ihastelija, mutta tämä ylimääräisten sanojen viljeleminen ärsyttää ihan järjettömästi. Se taitaa olla suurin syy siihen, etten ole viime vuosina enää ahminut Salvatoren kirjoja kuten teini-ikäisenä. Jos virkkeen aloittaa näin, niin kyllä se "niin" on aika turha pikkusana...

Näistä kielellisistä erimielisyyksistä huolimatta minun on kuitenkin lopulta aina pakko selvittää, mitä Drizztille seuraavaksi tapahtuu ^^

Kuiskauksia haudan takaa

Olen lukenut Charlaine Harrisin Sookie Stackhousesta kertovan vampyyrikirjasarjan ja nyt lainasin saman kirjailijan Harper Connelly -sarjan ensimmäisen osan hätävaralukemiseksi yövuoroja varten.

Salama iski Harperiin teini-ikäisenä ja siitä lähtien hänellä on ollut kyky tuntea lähellä olevat vainajat ja nähdä, miten kyseiset henkilöt ovat kuolleet. Velipuolensa Tolliverin avulla Harper matkustaa kaupungista toiseen etsimässä kadonneita ruumiita rahaa vastaan. Ikävä kyllä ihmiset pitävät Harperia huijarina, joka tienaa epätoivoisten asiakkaidensa surulla.

Tässä sarjan avausosassa Harper päätyy selvittämään teinipariskunnan kuolemia. Tyttö on kadonnut ja pojan oletetaan tappaneen ensin tyttöystävänsä ja sen jälkeen itsensä. Harperin ja Tolliverin tapana on poistua paikalta heti kun rahat on saatu, mutta tällä kertaa heidät vedetään mukaan outojen kuolemien tutkintaan.

Pidin Sookiesta, mutta vampyyrit ja ihmissudet alkoivat jo ehkä vähän kyllästyttää, koska nyt sanoisin pitäväni Harper Connelly -sarjasta enemmän. Saattaa johtua siitäkin, että pidän dekkareista.

"Kuiskauksia haudan takaa" oli nopea ja kevyt luettava - sivumäärä ja suomenkielinen teksti varmaan vaikuttavat vertailuuni paksujen englanninkielisten fantasiapläjäysten jälkeen. Tapahtumat etenevät tarpeeksi ripeästi ja samalla päästään kurkistamaan Harperin karmaisevaan lapsuuteen alkoholisoituneiden vanhempien hoivissa.

Minua alkoi kuitenkin hieman vaivata se, miten negatiivisen kuvan Harris antaa valtaväestöstä. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki päähenkilön kohtaamat ihmiset tuntuvat olevan todella kylmiä ja ahdasmielisiä. Ehkä Harperilla ja Tolliverilla vain on todella huono tuuri törmätä juuri näihin ikäviin tyyppeihin. Ja jos kaikki ihmiset olisivat hauskoja ja mukavia, ei tästäkään tarinasta olisi syntynyt vauhdikasta murhamysteeriä... :P

Lullaby

Halusin tietää, miten Harperin ja Gemman käy verenhimoisten merenneitojen kanssa, joten lainasin Amanda Hockingin Watersong-sarjan toisen osan "Lullaby".

Merenneidot muuttivat Gemman kaltaisekseen ja pakottivat hänet mukaansa. Kotona Gemman isosisko Harper ja poikaystävä Alex työskentelevät löytääkseen hänet ja keksiäkseen keinon tappaa hänen sieppaajansa.

"Thunder boomed in the distance, and Harper watched the approaching storm. She thought back to what Alex had said about the sirens, and she couldn't shake her new fears.

She didn't believe that Gemma had hurt anybody. At least not yet. But if the sirens were monsters, how long would it be before her sister acted like a monster, too?"

Merenneitojen täytyy syödä ihmislihaa pysyäkseen kunnossa ja Gemma alkaa olla erittäin nälkäinen. Hänen pitkäaikaissuunnitelmiinsa kuuluu koko merenneitojoukon johdattaminen sukupuuttoon, mutta ensin hänen täytyy keksiä keino pitää hampaansa irti tarjolla olevista komeista miehistä...

Huomaan monesti ihastuvani johonkin hulvattomaan sivuhenkilöön ja tässä sarjassa kunnia lankesi Harperin työkaverille Marcylle. Marcy on ihmisiä kammoava kirjastonhoitaja, joka pyrkii piilottelemaan kirjaston asiakkailta ja vie keskusteluja välillä ihan omille teilleen. (Taisin samaistua tyyppiin...)

Zaida ja lumienkeli

Loikkasin fantasian ja murhien jännittävästä maailmasta suomalaiseen peruskouluun Saku Heinäsen lastenkirjan merkeissä. Tätä kevyttä lastenkirjaa voisi kuvailla ajankohtaiseksi ja kantaaottavaksi, koska koulunkäyntiä seurataan 2-vuotiaana Suomeen adoptoidun Zaidan näkökulmasta.

Zaidan kouluelämää häiritsevät samalla luokalla olevat ilkeät kaksoset Janika ja Stiina, jotka ovat jatkuvasti kiusaamassa häntä. Zaida joutuu pettymään myös omiin ystäviinsä, kun he eivät koulun pihalla nouse puolustamaan häntä, vaan antavat kaksosten soittaa suutaan.

Eräänä iltana Zaidan koira Ludwig johdattaa hänet puistoon salaperäisen tytön Ainun luokse. Tässä vaiheessa tarina luiskahtaa ehkä hieman fantasian puolelle, sillä Zaidan uusi ystävä ei ole kuka tahansa tyttö eikä puistokaan pysy öisin ihan kasassa.

Vaikea sanoa, mitä olisin lapsena tästä kirjasta ajatellut. Näin aikuisena jaksoin hyvin lukea tämän fantasiakirjojen lomassa (siihen meni yksi vapaailta). Luulen, että pienempänä olisin saattanut pitää kirjan kauniita mustavalkoisia kuvia uhkaavina ja synkkinä ihan vain värityksen puutteen vuoksi. Toisaalta kyseessähän on nimenomaan kummitustarina... :P