maanantai 11. tammikuuta 2016

Truly, Madly, Deadly

Hannah Jaynen teinijännäri "Truly, Madly, Deadly" oli ihan sattumalöydös kirjaston hyllystä. Kirjan päähenkilö on Sawyer, jonka poikaystävä Kevin on juuri kuollut auto-onnettomuudessa. Pian hautajaisten jälkeen Sawyer löytää lokerostaan artikkelin onnettomuudesta ja viestin "You're welcome". Allekirjoituksena on "ihailija". (Kevinin lempiharrastuksiin kuului Sawyerin pahoin-piteleminen, mistä Sawyer ei ole kertonut edes parhaalle ystävälleen.)

Poliisi alkaa epäillä, ettei Kevin ollut yksin autossa. Sawyerista tuntuu, että joku seuraa häntä, mutta kukaan ei ota häntä vakavasti. Omituiset kuolemantapaukset eivät lopu Keviniin ja viestilappuja putkahtelee Sawyerin tielle tasaiseen tahtiin.

Siinä mielessä ainakin minulle todella onnistunut jännitystarina, että epäilin suunnilleen puolta kirjan henkilöistä - jopa itse sankaritarta! Nuortenkirjamaisesti mukana oli se pakollinen ilkeä tyttö ja ymmärtämättömiä aikuisia, mutta pääpaino ei ollut tavallisessa teinidraamassa, vaan murhaajan selvittämisessä. Keksin syyllisen pari sivua ennen Sawyeria; se oli yksi niistä, joita epäilin jo paljon aiemmin, mutta Jayne onnistui harhauttamaan minua kourallisella muita epäilyttäviä hahmoja.

Tämä kirja tuli luettua reippaasti, koska oli hirveä hinku tietää, miten käy ja kuka on oikeasti syyllinen. Ehkä ratkaisu oli jollekulle ilmiselvä, mutta minulla ainakin oli hauskaa arvaillessa ^^

Tyyliltään "Truly, Madly, Deadly" muistutti aiemmin kehumaani Melissa Marrin nuorten trilleriä "Made for You".

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Tehtaan portilta kotikujalle

Eira Pättikankaan "Tehtaan portilta kotikujalle" vie lukijan 1920-luvulle suomalaiseen pikkukylään. Päähenkilö Elli lähtee ystävänsä Rauhan yllyttämänä kotimökistä isompaan kylään lakkitehtaaseen töihin. Töiden lomassa Elli törmää lakkitehtaan vieressä olevassa turkisvärjäämössä työskentelevään Asseriin.

En luokittelisi tätä hömppärakkausromaaniksi, vaikka ihmissuhteet toki ovat olennainen osa juonta. Lähinnä tuntuu, että Pättikangas kuvaa tavallisen työläisen (Ellin) silmin elämää Suomessa, kun työpäivä oli juuri lyhennetty kahdeksaan tuntiin, alkoholi kielletty ja lasten koulunkäynti vielä varsin vapaaehtoista.

Pättikangas käyttää tapahtumien kuvailuun kirjakieltä, mutta dialogeissa hän revittelee murteella. Rupesi oikein naurattamaan, miten pitkään ja hartaasti jouduin tavaamaan tämän suomenkielisen kirjan ensimmäisiä sivuja. Hetken tuntui, että englanninkielistä tekstiä lukisi paljon sujuvammin :D

Olen jo aiemminkin julistanut, etten ole raskaiden ja synkkien kertomusten ystävä. "Tehtaan portilta kotikujalle" kyllä kertoo köyhemmän ihmisen arjesta ja huolista, mutta Pättikangas onnistuu pitämään sävyn kevyenä ja tarinan pikemminkin viihdyttävänä ja kiinnostavana kuin masentavana. Lukiessani Ellin ja muiden työmatkoista saatoin vain iloita siitä, että itse pääsen töihin muutaman minuutin bussikyydillä. Puukkotappelut ja pikkukylän turhautuneen nuorison rellestäminen tulivat myös esille, mutta aika positiivisesti ja mukavasti nekin lopulta päättyivät.

Seinustalla seisova, lähes sokea Kappalan vaari huiteli kuihtuneilla nyrkeillään ilmaan. - Voi raakules, kuinka muistuu taas nuoruus elävästi mielehen! Silloon miehet taisi tapella, ja mensin mä sakkihin viäki jos vähä paremmin eroottaasin!

- Mitähän teki siinä, sanoi Rauha ja työnsi vaarin selkänsä taakse.

- Ei sen olsi niin nokon nuukaa, kenenkä hatruksis olsin, ku vain johonki saisin hairaastuksi! Kyllä mä viäki jonku kölököttääsin, jos kiinni saisin, ukko arveli.

lauantai 9. tammikuuta 2016

Grave Dance

"Grave Dance" on Kalayna Pricen Alex Craft -sarjan toinen osa. Ensimmäisen osan lukemisesta on ehtinyt vierähtää jo useampi vuosi, mutta parempi palata sarjan pariin myöhään kuin ei milloinkaan... (Täytyy varmaan tunnustaa, että suurin syy tämän kirjan lukemiseen oli viimeaikainen ihastukseni Charlaine Harrisin Harper Connelly -sarjaan. Kaipasin jotain samanlaista :P )

Alex Graft on noita, jonka kyvyt liittyvät kuolleiden jättämän energian näkemiseen ja vainajien kanssa keskustelemiseen. Hän toimii yksityisyrittäjänä auttaen virkavaltaa murhien uhrien haastattelemisessa sekä yksityisiä henkilöitä, joilla on kysymyksiä menehtyneille läheisilleen.

Alex Craftin maailmassa taikuus ja keijut ovat tulleet kaapista seitsemänkymmentä vuotta aiemmin ja kansa on sopeutunut yliluonnollisen olemassaoloon. Noidille ja keijuille on omat korttelit, baarit ja koulut ja yliluonnollisia rikoksia selvittämässä on ihan omat poliisiyksikkönsä.

Tässä sarjan toisessa osassa Alex joutuu selvittämään useamman irrallisen vasemman jalan mysteeriä. Hän ei pelkän jalan perusteella pysty kasaamaan vainajan olemusta keskustelua varten, mikä hankaloittaa rikoksen selvittämistä.

Sarjan ensimmäisessä osassa Alex sai tietää olevansa osaksi keiju ja nyt hän joutuu tahtomattaan sekaantumaan entistä enemmän näiden vaarallisten olentojen asioihin. Hän tuntuu itsekin muuttuvan koko ajan enemmän keijuksi.

Alexin rakkauselämä on myös hyvin esillä "Grave Dancen" juonikuvioissa. Alexin viimeisin rakastaja Falin palaa kuvioihin kuukauden mittaisen katoamistempun jälkeen. Falin tosin sattuu olemaan haltia ja kaiken kukkuraksi talven kuningattaren salamurhaaja ja rakastaja. Falinin lisäksi Kuolema - oikein komea mies - flirttailee avoimesti Alexin kanssa.

Price on kehittänyt värikkään maailman, joka on tulvillaan hauskoja yksityiskohtia. Alex joutuu tasaiseen tahtiin vaarallisiin tilanteisiin, mutta vastapainona on runsaasti huumoria.

Falin opened his eyes, which had drifted closed while we spoke. "Who's Fred?"

"Oh, uh, the gargoyle?" I shrugged. "I sort of named it."

He stared at me, and then burst out laughing. "The winged one with the cat face?" At my nod he laughed out harder, which made him wince and grasp his injured side. "You realize that particular gargoyle is female and holds a position among gargoyles similar to that of a high priestess or a grand oracle?"

"Oh." I guess that explained why she'd seemed so amused when I'd named her. But she'd refused to give me a name to call her, and it was hard to converse with someone who didn't have a name - even if that someone happened to be made of stone.

Vauhtia, vitsailua ja kaksi komistusta piirittämässä sankaritarta kuulostaa tutulta ja jonkun mielestä varmaan liian kuluneelta, mutta itse pidin "Grave Dancea" ja Alex Craftia niin viihdyttävinä, että taidan etsiä kirjastosta seuraavankin osan. Varsinkin ihan loppumetreillä luin innokkaasti eteenpäin, kun päässä pyöri hirveästi vastausta odottavia kysymyksiä.

PS. Kirjaston kappale "Grave Dancesta" oli niin nuupahtanut, että pelkäsin jatkuvasti jonkun sivun irtoavan. Yksi sivu puuttui jo, mutta onnistuin pysymään kärryillä :P

torstai 7. tammikuuta 2016

Nimeä minut uudelleen

"Jos Elle kertoisi, äiti tulisi vihaamaan häntä aina, niin se tulisi olemaan. Isä vihaisi häntä aina. Ellehän pettäisi hänet. Hän ei saisi koskaan anteeksi, ei koskaan! Hänestä ei tulisi koskaan ainakaan sairaanhoitajaa, hän ei osannut auttaa ihmisiä. Kuka muu kuulisi isän itkuiset askeleet, osaisi lukea niitä ja laittaisi laastarit haavoihin? Mitä jos isä jäisi nyt yksin? Isä rakasti Elleä, rakasti enemmän kuin kukaan. Isä ei tarkoittanut mitään pahaa."

Sara Saarelan "Nimeä minut uudelleen" kertoo Ellestä, joka joutuu ala-asteikäisenä isänsä hyväksi-käyttämäksi. Karmiva aihe, täytyy myöntää. Kirjassa seurataan, miten lapsuuden kokemukset vaikuttavat Ellen elämään ja ihmissuhteisiin teini-iässä.

Aihe on raskas, mutta Saarela kertoo Ellen tarinan kiitettävän nopeasti; kirjan lukemiseen ei mennyt kauaa. Tällaiselle asiasta mitään tietämättömälle Ellen tunteet ja ongelmat kuulostivat uskottavilta.

Kielioppivirheet jäivät vaivaamaan minua. Kirjassa dialogit on kirjoitettu puhekielellä, mikä toimi hyvin, mutta itse tekstin keskellä oli tökeröitä taivutusvirheitä. Ajattelin, että niillä ehkä kuvattaisiin jotenkin nuoren Ellen ääntä ja ajatuksia, mutta tarina on kirjoitettu kolmannessa persoonassa, eli kuulostivat pikemminkin kirjailijan omilta kömmähdyksiltä... Niin, olinko jo maininnut pariin otteeseen, että syynään liiankin tarkkaan niitä kuuluisia välimerkkejä? XD

tiistai 5. tammikuuta 2016

Väristyksiä haudan takaa

Lainasin Charlaine Harrisin Harper Connelly -sarjan kolmannen osan "Väristyksiä haudan takaa", kun kaipasin jotain nopeaa ja kevyttä lukemista.

Harperiin osui 15-vuotiaana salama, minkä jälkeen hän on pystynyt aistimaan kuolleiden olinpaikat. Velipuolensa Toliverin avustamana hän matkustaa nyt pikkukaupungista toiseen etsimässä vainajia ja selvittämässä kuolinsyitä - maksua vastaan.

Tässä sarjan kolmannessa osassa kateissa on joukko teini-ikäisiä poikia ja vastassa luonnollisesti joukko epäluuloisia lainvalvojia. Harperin ja Tolliverin tarkoituksena on aina löytää ruumiit, nostaa palkkio ja häipyä paikalta, mutta jälleen kerran he joutuvat osallistumaan murhatutkintaan. Myös Harperin henki on vaarassa - jälleen kerran - kun murhaaja kokee hänet uhkana touhuilleen.

Nopeaa, kevyttä ja vauhdikasta, kuten kaksi aiempaakin kirjaa. Tällä kertaa taisin tosin kiinnostua enemmän Harperin rakkauselämästä kuin niistä murhatuista pojista. Harper on monien yhdessä vietettyjen vuosien jälkeen tajunnut rakastuneensa velipuoleensa. Nyt hän pelkää menettävänsä elämänsä tärkeimmän ihmisen, jos Tolliver saa tietää näistä kielletyistä tunteista.

lauantai 2. tammikuuta 2016

Neverwinter

"Kääpiöiden kotia" lukiessa tympäännyin taas R. A. Salvatoren kirjojen käännöksiin, joten onneksi olen ahneuksissani haalinut sarjan seuraavan osan "Neverwinter" omaan hyllyyni alkuperäiskielellä.

Teinivuosieni suuri sankari Drizzt Do'Urden on menettänyt kaikki vanhat ystävänsä. Nyt hän vaeltaa edellisessä kirjassa kohtaamansa haltianeito Dahlia Sin'fellen kanssa. Drizzt kaipaa toki rakkaitaan, mutta tuntee samalla olonsa oudon vapaaksi ja pohtii, voisiko rakastua vielä uudestaan.

Drizztin rakkauselämän lisäksi "Neverwinterissä" seurataan paholaisten, elävien ja kuolleiden velhojen, zombien ja tavallisten ihmisten taistelua Ikikesän (Neverwinterin) kaupungista. Toisaalla taas Luskanin merirosvoruhtinaat ovat iskeneet silmänsä Drizztiin ja Dahliaan. Luvassa on siis runsaasti aseiden kalistelua sisältävä fantasiaseikkailu.

Kuolasin Drizztin perään teini-ikäisenä ja yllätyksekseni olen edelleen aivan ihastunut. Johtuisiko vanhasta tottumuksesta? :D Näin monen kirjan jälkeen on kuitenkin virkistävää, että ihanalla Drizztillä on uusia hahmoja (eli Dahlia) ympärillään. Yksi vanha hahmo tosin teki yllätyspaluun...

Salvatoren kerronta on joskus todella mahtipontista, mistä olen tainnut mainita jo ennenkin. Kaikki sankarit ovat uskomattoman taitavia ja ylivoimaisia suhteessa vastustajiinsa. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan ärsytä, vaan tuntuu vain korostavan sitä, että kyseessä on suuri seikkailu kaukana tästä tavallisesta maailmasta.

Oli myös suuri helpotus lukea englanniksi, koska ne suomennosten kielioppihudit ottavat päähän. (Pitääkin olla tällainen välimerkin hinkuttaja...) Salvatore käyttää välillä jänniä lauserakenteita, mutta koska englanti ei ole äidinkieleni, en jää märehtimään kielioppia. Oikeastaan ne lauserakenteet vain saavat tarinan kuulostamaan eksoottisemmalta.

Juonesta tylytän sen verran, että Drizztin ja Dahlian seikkailu Luskanissa ei tuntunut liittyvän mitenkään mihinkään. Se vaikutti sellaiselta "oho, ei täällä ollutkaan mitään hauskaa, eiköhän häivytä" -kiertotieltä kohti varsinaista taistelua. Lopussa tarina kokosi jälleen itsensä ja uskon, että Drizztillä on seuraavassa kirjassa edessään jälleen jännittäviä taisteluita ^^

perjantai 1. tammikuuta 2016

Viimeinen näytös

Aah! Perinteinen dekkari uskottavilla henkilöillä ja suhdekiemuroilla! Näin siis ajattelin aloittaessani Mari Jungstedtin uusimman dekkarin "Viimeinen näytös".

Kirja alkaa toimittaja Erika Malmin murhalla. Lukija saa sitten poliisivoimien kanssa pohtia, liittyikö murha Erikan nuoreen rakastajaan, johonkin toimittajan kommentteihin ärtyneeseen ryhmään vai johonkin ihan muuhun.

Kiinnostavan murhaselvittelyn rinnalla Gotlannin poliisipäällikkö Anders Knutas käsittelee suurta henkilökohtaista kriisiä, koska 22 vuoden avioliiton jälkeen hänen vaimonsa Line on vaatinut eroa. Pakkaa sekoittaa Knutaksen ja hänen kollegansa Karin Jacobssonin välillä jo pidempään muhinut molemminpuolinen kiinnostus.

Toimittaja Johan Bergillekin murha tietää työkiireitä. Hänen vaimonsa Emma puolestaan murehtii pariskunnan nuupahtanutta seksielämää.

Mari Jungstedt kuuluu lempidekkaristeihini juuri sen vuoksi, miten hän yhdistää murhamysteeriin arkisia ihmissuhdekiemuroita. Hänen hahmonsa eivät ole kiillotettuja supersankareita, vaan tavallisia ihmisiä, joihin on helppo samaistua. Jungstedt kuvaa myös taitavasti ihmismielen heikkouksia.

Jungstedt onnistui myös harhauttamaan ja yllättämään täydellisesti ainakin tämän lukijan ^^