Eira Pättikankaan "Tehtaan portilta kotikujalle" vie lukijan 1920-luvulle suomalaiseen pikkukylään. Päähenkilö Elli lähtee ystävänsä Rauhan yllyttämänä kotimökistä isompaan kylään lakkitehtaaseen töihin. Töiden lomassa Elli törmää lakkitehtaan vieressä olevassa turkisvärjäämössä työskentelevään Asseriin.
En luokittelisi tätä hömppärakkausromaaniksi, vaikka ihmissuhteet toki ovat olennainen osa juonta. Lähinnä tuntuu, että Pättikangas kuvaa tavallisen työläisen (Ellin) silmin elämää Suomessa, kun työpäivä oli juuri lyhennetty kahdeksaan tuntiin, alkoholi kielletty ja lasten koulunkäynti vielä varsin vapaaehtoista.
Pättikangas käyttää tapahtumien kuvailuun kirjakieltä, mutta dialogeissa hän revittelee murteella. Rupesi oikein naurattamaan, miten pitkään ja hartaasti jouduin tavaamaan tämän suomenkielisen kirjan ensimmäisiä sivuja. Hetken tuntui, että englanninkielistä tekstiä lukisi paljon sujuvammin :D
Olen jo aiemminkin julistanut, etten ole raskaiden ja synkkien kertomusten ystävä. "Tehtaan portilta kotikujalle" kyllä kertoo köyhemmän ihmisen arjesta ja huolista, mutta Pättikangas onnistuu pitämään sävyn kevyenä ja tarinan pikemminkin viihdyttävänä ja kiinnostavana kuin masentavana. Lukiessani Ellin ja muiden työmatkoista saatoin vain iloita siitä, että itse pääsen töihin muutaman minuutin bussikyydillä. Puukkotappelut ja pikkukylän turhautuneen nuorison rellestäminen tulivat myös esille, mutta aika positiivisesti ja mukavasti nekin lopulta päättyivät.
En luokittelisi tätä hömppärakkausromaaniksi, vaikka ihmissuhteet toki ovat olennainen osa juonta. Lähinnä tuntuu, että Pättikangas kuvaa tavallisen työläisen (Ellin) silmin elämää Suomessa, kun työpäivä oli juuri lyhennetty kahdeksaan tuntiin, alkoholi kielletty ja lasten koulunkäynti vielä varsin vapaaehtoista.
Pättikangas käyttää tapahtumien kuvailuun kirjakieltä, mutta dialogeissa hän revittelee murteella. Rupesi oikein naurattamaan, miten pitkään ja hartaasti jouduin tavaamaan tämän suomenkielisen kirjan ensimmäisiä sivuja. Hetken tuntui, että englanninkielistä tekstiä lukisi paljon sujuvammin :D
Olen jo aiemminkin julistanut, etten ole raskaiden ja synkkien kertomusten ystävä. "Tehtaan portilta kotikujalle" kyllä kertoo köyhemmän ihmisen arjesta ja huolista, mutta Pättikangas onnistuu pitämään sävyn kevyenä ja tarinan pikemminkin viihdyttävänä ja kiinnostavana kuin masentavana. Lukiessani Ellin ja muiden työmatkoista saatoin vain iloita siitä, että itse pääsen töihin muutaman minuutin bussikyydillä. Puukkotappelut ja pikkukylän turhautuneen nuorison rellestäminen tulivat myös esille, mutta aika positiivisesti ja mukavasti nekin lopulta päättyivät.
Seinustalla seisova, lähes sokea Kappalan vaari huiteli kuihtuneilla nyrkeillään ilmaan. - Voi raakules, kuinka muistuu taas nuoruus elävästi mielehen! Silloon miehet taisi tapella, ja mensin mä sakkihin viäki jos vähä paremmin eroottaasin!
- Mitähän teki siinä, sanoi Rauha ja työnsi vaarin selkänsä taakse.
- Ei sen olsi niin nokon nuukaa, kenenkä hatruksis olsin, ku vain johonki saisin hairaastuksi! Kyllä mä viäki jonku kölököttääsin, jos kiinni saisin, ukko arveli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti