Fated

I can't trust the things that I hear any more than I can trust the things that I see.

Näin Alyson Noëlin "Punaiset tulppaanit" joskus vuosia sitten kirjakaupassa ja ajattelin, että sen kirjan haluan lukea. Kirjaa ei kuitenkaan näkynyt lähikirjastossani. En ollut valmis ostamaan kirjaa itselleni, koska en tuntenut kirjailijaa. Pahimmassa tapauksessa tuhlaisin yli 20 euroa johonkin ärsyttävään teinidraamaan! Myöhemmin innostuin sitten tilaamaan Noëlin toisen sarjan, Soul Seekers, ensimmäisen osan "Fated" englanninkielisenä pokkarina. Laskin, että pieni pokkari ei romuttaisi maailmaani - lompakkoani - vaikka en kirjasta pitäisikään.

Daire on pikkulapsesta asti matkustanut äitinsä työn vuoksi ympäri maailmaa elokuvien kuvauspaikkojen perässä. Hän on jo pidempään nähnyt omituisia hohtavia hahmoja, joita muut eivät näe. 16-vuotissyntymäpäivänään Dairen näkemät asiat ovat niin kammottavia, että hän saa hysteerisen kohtauksen keskellä katua. Tämän jälkeen Daire tarvitsee vahvoja rauhoittavia lääkkeitä ja lääkäreiden mielestä hänet pitäisi sulkea psykiatriselle osastolle.

Dairen isoäiti on henkimaailmaan ja yrtteihin perehtynyt "noitatohtori". Hän on tähän asti pysytellyt poissa Dairen  elämästä, mutta kutsuu nyt yllättäen tytön luokseen. Näin Daire päätyy laitoksen sijasta tuntemattoman isoäidin luokse keskelle autiomaata. Isoäiti paljastaa Dairelle, etteivät "harhat" ole merkki mielisairaudesta, vaan suvussa periytyvistä voimista.

Daire on nähnyt unia komeasta pojasta. Ei liene mikään yllätys, että kyseinen poika, Dace, asuu samassa kylässä kuin Dairen isoäiti. Ikävä kyllä pojalla on identtinen, mutta häijy kaksoisveli Cade, jonka puuhat uhkaavat maailman tasapainoa. Daire tunnistaa Caden pahuuden heti kättelyssä. Dairen ja Caden suvut ovat taistelleet jo pitkään ja Daire on ainoa, jolla on tarpeeksi voimia pelastaa maailma Caden suunnitelmilta.

En ollut jotenkin yhtään orientoitunut siihen, että aloin lukea nuortenkirjaa. Dairen tyhmät-aikuiset-eivät-ymmärrä-mitään teiniangsti ja hysteeriset kohtaukset lävähtivät ikävästi päin näköä. Daire tuntee heti Daceen törmättyään, että heidät on tarkoitettu yhteen, mikä ei varsinaisesti innostanut minua. Pidän enemmän sellaisista romansseista, jotka kehittyvät hitaasti suurten taisteluiden tuoksinassa. Ja niistä taisteluista... Myönnän odottaneeni vähän vauhdikkaampaa ja räväkämpää tarinaa. Aikaa - eli sivuja - tuntui kuluvan hirveästi varsinaisiin tapahtumiin valmistautumiseen, minkä jälkeen hirviöt ja suuret yliluonnolliset olennot kuitattiin parilla kommentilla. Ja oliko ne ilkeät tytöt laitettu mukaan vain, koska nuortenkirjan sankarittaren täytyy kohdata koulussa ilkeiden nättien tyttöjen klikki?

No joo, ihan mukava luettava "Fated" oli. (Onneksi sivuja oli vain 350.) Sellainen kevyt nuorten fantasiatarina. En ole hirveän vaikuttunut henkilöistä tai juonesta (teinityttö pelastaa maailman isoäitinsä avulla...), mutta on niitä tökerömpiäkin tekeleitä. Dace oli loppujen lopuksi ihan lutunen stereotyyppi teinifantasian komeasta kivasta pojasta. Kirjan loppu onnistui jopa herättämään muutamia kysymyksiä, joiden vuoksi seuraavaan osaan on pakko tarttua jossain vaiheessa. Oikeastaan "Fated" onnistui vain lisäämään kiinnostustani Noëlin muita kirjoja kohtaan. Uskon, että ne saattavat olla ihan lukemisen arvoisia - välipaloina.

The Laughing Corpse

"Come on, Anita. I don't think you'll need a gun in the middle of the afternoon, while visiting a client."

"The Laughing Corpse" on toinen osa Laurell K. Hamiltonin Anita Blake -sarjassa. Anitalla on lapsesta asti ollut kyky tuntea kuolleiden läsnäolo ja herättää ruumiita henkiin. Nyt aikuisena hän työskentelee zombeja nostavassa yrityksessä. Lisäksi Anita toimii monesti poliisin konsulttina murhatapauksissa.

Tässä sarjan toisessa osassa kaupunkia tuntuu riivaavan villiintynyt zombi, joka jättää runneltuja, osittain syötyjä ruumiita jälkeensä. Tapausta tutkiessaan Anita joutuu napit vastakkain pelottavan voodoo-kuningattaren kanssa.

Samaan aikaan hämäräpuuhilla rikastunut mies yrittää kiristää Anitan nostamaan ikivanhan zombin; niin vanhan ruumiin elävöittäminen vaatisi ihmisuhrin.

Vampyyri pystyy jakamaan elämänvoimansa ihmisen kanssa, jolloin tämä muuttuu kuolemattomaksi ihmispalvelijaksi. Sarjan edellisessä osassa Jean-Claude otti - ilman lupaa - ensimmäiset askeleet kohti Anitan muuttamista tällaiseksi ihmispalvelijaksi. Nyt Jean-Claude on kaupungin mahtavin vampyyri, mutta hänen täytyy pönkittää tuoretta asemaansa eikä vastahakoinen ihmispalvelija sovi kuvioihin. Anita ei kuitenkaan halua olla missään tekemisissä Jean-Clauden kanssa - oli tämä miten komea ja puoleensavetävä tahansa.

"You understand this, Jean-Claude. I would rather have my throat torn out. I would rather die trying to kill you than submit to you." I stared at him, trying to see if he understood any of what I said. "Say something."

"I have heard your words. I know you mean them." He was suddenly standing in front of me. I hadn't seen him move, hadn't felt him in my head. He was just suddenly inches in front of me. I think I gasped.

"Could you truly kill me?" His voice was like silk on a wound, gentle with an edge of pain. Like sex. It was like velvet rubbing inside my skull. It felt good, even with fear tearing through my body. Shit, He could still have me. No way.

I looked up into his so-blue eyes and said, "Yes."

Anita Blake on mielestäni urbaania fantasiaa parhaimmillaan! Toiminta alkaa heti ensimmäisistä luvuista ja jatkuu loppuun asti; Hamilton ei anna sankarittarensa hengähtää liian pitkään. Luulin, että olin kurkkuani myöten täynnä vampyyreja Charlaine Harrisin (ja aika monen muun) kirjojen jälkeen, mutta Jean-Claude ei ärsytä minua lainkaan. Uskon, että isoin syy on mahtava päähenkilö Anita, joka osaa pitää puolensa komeitakin epäkuolleita vastaan. Anitalla on muuten pehmopingviinikokoelman lisäksi pingviinikalenteri! <3

Guilty Pleasures

There's nothing like ruining the calm of a hundred-year-old vampire to boost a girl's morale.

"Guilty Pleasures" aloittaa Laurell K. Hamiltonin Anita Blake -sarjan. Olen itse asiassa lukenut kirjan joskus vuosia sitten, mutta muistissani on vain jotain lyhyitä välähdyksiä kirjan tapahtumista. (Vähän noloa...) Nyt kun päätin viimein palata sarjan pariin, oli siis pakko aloittaa alusta.

Anitan maailmassa vampyyrit tallustelevat avoimesti kaduilla ja hoitavat liiketoimiaan. Ihmiset hyväksyvät niin vampyyrien kuin muunkin yliluonnollisen olemassaolon ja vampyyreilla on sekä fanijoukkoja että viharyhmiä tavallisten kansalaisten joukossa. Poliisi puolestaan on perustanut ihan oman yksikön yliluonnollisia rikoksia varten.

Anita ei ole itsekään aivan tavallinen ihminen, vaan hän pystyy herättämään ruumiit "henkiin". Ruumis pysyy Anitan jäljiltä ruumiina, mutta sen kanssa pystyy keskustelemaan, jos jokin vainajan tiedossa oleva asia on jäänyt epäselväksi. Vampyyreita Anita pelkää ja inhoaa. Anita ei riisu hopearistiä kaulastaan edes suihkussa ja ulkona liikkuessaan hänellä on vaatteiden alla niin terä- kuin tuliaseita. Hän on myös saanut maineen vampyyrien "teloittajana".

Nyt Anita joutuu tahtomattaan tekemisiin kaupungin mahtavimman vampyyrin kanssa. Joku tappaa vampyyreita ja Anitan täytyy selvittää syyllinen - tai kohdata tuhatvuotiaan vampyyrin viha.

"What I need is a shotgun."

He looked at me. "You going to carry a shotgun with you day after day?"

"Sawed of, it would fit under a coat."

"In the middle of a Missouri summer, you'd melt. Why not a machine gun, or a flamethrower, while you're at it?"

"Machine gun has too wide a spread range. You may hit innocent people. Flamethrower's bulky. Messy, too."

He stopped me with a hand on my shoulder. "You've used a flamethrower on vampires before?"

"No, but I saw it used."

"My god." He stared off into space for a moment, then asked, "Did it work?"

"Like a charm; messy, though. And it burned the house down around us. I thought it was a little extreme."

Olin jotenkin onnistunut unohtamaan, miten mahtavaa luettavaa Anita Blake on. Toimintaa ja jännittäviä hetkiä oli kiitettävästi. Lisäksi kirjan vampyyrit olivat kauniita, lumoavia ja äärimmäisen vaarallisia olentoja, kuten vampyyrien mielestäni kuuluukin olla. (Ei mitään kilttejä, sieluaan murehtivia herrasmiehiä tälle tytölle, kiitos!) Kirsikkana tämän kakun päällä oli vielä ihastuttava päähenkilö, joka laukoo hauskoja kommentteja pelottavissa tilanteissa ja nukkuu pehmopingviinin kanssa aina, kun joku on yrittänyt tappaa hänet.

Tuulen vihat

"Tuulen vihat" on Paula Havasteen 1100-luvulle sijoittuvan sarjan avausosa. Vanhat kansanperinteet, uskomukset ja taiat näyttelevät isoa osaa ja tuovat ripauksen fantasiaa keskelle historiallisen Suomen metsikköä.

Päähenkilö Kertte on pienen talon tytär, jonka äiti "meni tuulen vihoihin" pian Kerten syntymän jälkeen. Kertte näkee pihapiirissään vaeltelevat henget, mutta kukaan ei usko häntä. Nuoren tytön henki on ainoa, jonka puheen Kertte kuulee. Ikävä kyllä henki on aika pahatapainen ja onnistuu toistuvasti yllyttämään Kerten tekemään jotain typerää. Kerten veli Sule saa epilepsialta kuulostavia kohtauksia, joiden jälkeen hän pystyy ennustamaan ja antamaan neuvoja tai varoituksia.

Kerten isä Paimio on melko vastenmielinen hahmo; hän kurittaa talonsa väkeä ajan tavan mukaan, mutta lisäksi hän on ahne, itsekäs ja naurettavan lyhytpinnainen. Kun sairaasta Sulesta ei ole talon seuraavaksi isännäksi, Palmio alkaa etsiä Kertelle sulhasta, joka ottaisi maat ja perheen haltuunsa.

- Miehet ovat ankaria, Anna saattoi jälkikäteen kuiskata. - Heille ei saa antaa aihetta vihastua.

Kertte ajatteli, että ainakin tämän asian hän hoitaisi toisin. Isää ei voinut uhmata eikä tämän lyöntejä välttää, mutta jotenkin hänen oli pakko päästä valitsemaan oma tuleva mies. Sellainen, joka osaisi olla ankara ja vaativa tuvan isäntä, mutta joka ei koskaan nostaisi kättään Kertteä vastaan. Mies, jonka tahto olisi Kerten taskussa.

"Tuulen vihat" oli ihana lukukokemus. Elämä Suomen pöpelikössä samassa tuvassa lehmän ja lampaiden kanssa, omien vaatekankaiden kutominen ja oravan- ja ketunnahkojen myyminen markkinoilla kuulosti tällaisen nykyajan mukavuuksien hemmotteleman uusavuttoman korviin uskomattoman kiehtovalta. Lisäksi mukana oli juuri sopiva ripaus hömppäkirjallisuutta; rakastuin Larriin korviani myöten <3

Olen lukenut Havasteelta myös "Kymmenen onnen Annan" ja pari sen jatko-osaa, mutta nyt tuntuu, että "Tuulen vihat" oli vielä parempi. (Mielipiteeseeni saattaa tietysti vaikuttaa se, mitä olen lukenut juuri ennen kunkin kirjan lukemista, koska vaihtelu virkistää aina...)

Dirty Magic

Jaye Wellsin "Dirty Magic" oli yksi sattumalöydös kirjaston hyllyjä kolutessani.

Taikuus on niin sanotusti lähtenyt lapasesta; ulkonäön ja toimintakyvyn parantaminen taikajuomilla on yhtä tavallista kuin rakennekynnet ja energiajuomat tänä päivänä. Ihmiset jakautuvat kahteen ryhmään; oikeakätisiin, jotka eivät osaa tehdä taikoja, ja vasenkätisiin, joilta taikajuomien keittäminen luonnistuu. Myös taikuus on jaettu kahteen luokkaan: puhtaaseen ja likaiseen. "Puhdas" taikuus on jokaisen saatavilla, kun taas "likainen" taikuus on kiellettyä. Likainen taikuus aiheuttaa käyttäjässään pahan riippuvuuden ja aiheuttaa pitkään käytettynä fyysisiä muutoksia. Tämän kielletyn likaisen taikuuden tuottajat ja käyttäjät pitävät poliisin työllistettynä.

Kate Prospero kuuluu vasenkätisiin ja on kaiken huipuksi kasvanut likaista taikuutta keittelevän ja levittävän velhopiirin keskellä. Katen Abe-eno koulutti Katesta uutta johtajaa likaisen taikuuden myyntibisnekseen, mutta kymmenen vuotta aiemmin Kate pesi kätensä kaikesta taikuudesta. Nyt Kate työskentelee partiopoliisina taistellen likaisen taikuuden levittäjiä vastaan. Hän jahtaa sinnikkäästi taikuuden väärinkäyttäjiä ja uneksii ylenemisestä ja kiinnostavampien tehtävien - ja paremman palkan - pariin pääsemisestä.

Tavallisella partioreissulla Kate ampuu harvinaisen pahasti seonneen likaisen taikuuden käyttäjän. Katelle selviää, että kaduilla liikkuu uusi, paljon aiempia vaarallisempi aine, ja hänen ampumansa henkilö oli tärkeä linkki aineen alkuperän selvitystyössä. Tapahtuman ansiosta Kate pääsee viimein mukaan isomman jutun selvittämiseen.

Tätä lukiessa tuntui välillä kuin olisi katsellut CSI:ta tai NCSI:ta tai jotain muuta vauhdikasta poliisi-sarjaa - yliluonnollisilla lisukkeilla tietysti. Tapauksen selvittäminen tuntui kestävän pitkään - johtui ehkä niistä ohuista Harper Connellyista, joita olen lukenut - mutta eihän minkään ison rikoksen ratkaisua voi vain tiputtaa sankarin syliin, vaikka lukija olisi kuinka kärsimätön. Ja jännittäviä hetkiä ja pari yllätystäkin matkan varrelle osui. Tavallaan oli myös virkistävää lukea jotain, missä pää-henkilöiden rakkausongelmat eivät muodosta valtaosaa juonesta.

Päähenkilön ja hänen läheistensä osalta seikkailun lopputulos oli aika lailla sellainen kuin odotin jo ensimmäisten lukujen perusteella. (Mutta miten monta täysin yllättävää ja ennennäkemätöntä loppua maailmaan mahtuisikaan?) Jos törmään muihin Wellsin kirjoihin kirjastoretkilläni, saatan hyvinkin tarttua tilaisuuteen ^^

Vainuttu

Oliko suomalainen fantasia joskus harvinaista ja epätavallista? Nykyään tarjontaa tuntuu kuitenkin olevan ihan kiitettävästi siellä vieraista kielistä käännettyjen sisarusten lomassa.

Tarttuessani silloin joskus Elina Rouhiaisen Susiraja-sarjan ensimmäiseen osaan ajatukseni kansitekstien perusteella oli: "Jaahas, suomalainen Twilight." Teinityttö lähetetään Helsingistä jonnekin syrjäkylään "susirajalle" asumaan enonsa kanssa. Ja hupsista! Kylän asukkaat ovat melkein kaikki ihmissusia. Ja tietysti sankaritar rakastuu tulevaan alfaan, komeaan Mikaeliin.

Pysyn kannassani suomalaisen Twilightin suhteen siinä mielessä, että molemmat sarjat ovat nuorten fantasiaa ja Susiraja on pääosin Suomeen sijoittuva suomalaisen kirjoittama tarina. Mistään tökeröstä plagiaatista ei kuitenkaan ole kyse, vaan Rouhiaisella on aivan oma näkemyksensä yliluonnollisten nuorten elämästä nyky-yhteiskunnassa. Tosin tämän neljännen osan loppu kyllä kirkui mielessäni "Twilight!"

Päätösosa "Vainuttu" alkaa Helsingistä ja Mikaelin ja Raisan yhteenpaluusta. (Kaksikon romanssin tiellä on ollut isoja töyssyjä sarjan aikana.) Pian heidän täytyy palata Hukkavaaraan, koska naapuri-kunnassa on nähty susi ja nyt naapurikuntalaiset haluavat hyökätä Hukkavaaran maille metsästämään näitä petoja.

Raisa ja hänen vasta löydetty kaksoisveljensä Mitja ovat saaneet tietää olevansa daimoneita, todellisuutta mieleisekseen taivuttavia yliluonnollisia olentoja. Sisarukset pääsevät nyt käyttämään uusia voimiaan Hukkavaaran suojelemiseksi.

"Vainuttu" oli vauhdikas, kevyt ja nopeasti luettava nuorten fantasiakirja. Kirja oli oikein mukavaa seuraa, kun käperryin sohvalle potemaan flunssaa. Hehkuttaisin sarjaa enemmänkin, jos juonessa olisi ollut isompia yllätyksiä - yliluonnollisten taisteluiden tai erityisesti parisuhteiden kohdalla. (Aiemmissa osissa muistaakseni oli sellaisia pieniä odottamattomampia käänteitä.)

Grave Memory

It said something about my life when a heavily armed official accused me of causing magical havoc and I had to wonder which incident she meant.

"Grave Memory" on kolmas kirja Kalayna Pricen Alex Craft -sarjassa. Hautaenergiaa kanavoiva noita Alex toteuttaa viimein pitkäaikaisen haaveensa ja perustaa etsivätoimiston opiskeluaikaisen ystävänsä Riannan kanssa. Toimiston ensimmäinen tehtävä käynnistyy, kun itsemurhaajan kummitus väittää kiivaasti, ettei ikinä tappaisi itseään. Tapausta tutkiessaan Alex törmää muihinkin itsemurhiin ja haastattelee ruumiiden varjoja. Jokainen vainaja on menettänyt muistinsa muutaman kuolemaa edeltävän päivän ajalta. Eikä yksikään tunnusta tehneensä tai edes suunnitelleensa itsemurhaa.

Parisuhderintamalla Alexin tilanne on jännittävä; hän on rakastunut kahteen lievästi ilmaistuna saavuttamattomaan mieheen. Toinen on komea sielujen kerääjä, jota Alex kutsuu "Kuolemaksi", koska sielujen kerääjät ovat hyvin salaperäisiä jopa nimiensä suhteen. Toinen on keijujen talvihovin kuningattaren talutusnuorassa oleva keijusoturi Falin. Talvikuningatar haluaisi liittää Alexin voimat hoviinsa ja käyttää siekailematta Falinia hyväkseen piinatakseen vastahakoisen Alexin suostumaan. Ihanan julmaa ja kammottavaa! Koko kirja muuten loppui suorastaan sietämättömän herkulliseen juonenkäänteeseen O.O

Hyvä (eli viihdyttävä) kirja tarvitsee aina hauskoja sivuhenkilöitä sivuilleen. Ihastuin Alexin "taloudenhoitajaan" Ms. B:hen jo edellisessä osassa; tarvitsisin itsekin hänenlaisensa topakan pikku tehopakkauksen. "Grave Memoryssa" Alex tutustuu myös varsijousella turhankin innokkaasti sohivaan poliisinoita Briar Darqueen. Briar on kovan naispoliisin stereotyyppi. Huvittavaa hänessä on hänen tapansa osoittaa refleksinomaisesti rakkaalla varsijousellaan kaikkea yllättävää.

Tämä sarja tuntuu käyvän kirja kirjalta kiinnostavammaksi ^^