Jouduin pankkiasioiden selvittämiseksi lähtemään vähän kotikulmia kauemmaksi enkä tietenkään voinut vastustaa pankin vieressä olevaa kirjastoa. Kun kerran oli oikein junalla joutunut kulkemaan, olihan se kirjasto pakko käydä katsastamassa. Hätäisen seuralaisen vuoksi en sitten päässyt lastenosastoa pidemmälle, mutta jo sieltä käteen ehti tarttua Jenny Hughesin "Kovan onnen Rosa". Kyseessä on siis hevoskirja yhdeltä nuoruusvuosieni lempikirjailijoista.
15-vuotias Tamzin auttaa äitiään ja isoisäänsä uudelleenkouluttamaan hevosia. Isoisän alaisuudessa työskentelee myös pari vuotta Tamzinia vanhempi poika Seb, johon Tamzin on salaa ihastunut. Tamzinin harmiksi Seb tuntuu näkevän hänet pikkulapsena. Sitten tallilla pidettävälle ratsastuskurssille ilmestyy Sebin ikäinen kaunis Sophie ja Seb ihastuu ensisilmäyksellä. Mustasukkaisuuden kourissa kärvistelevä Tamzin löytää pakopaikan kaltoinkohdellun nuoren tamman Rosan luota. Ikävä kyllä hevostilan sääntönä on, ettei hevosiin saa kiintyä. Nehän ovat muiden omistamia ja tilalla vain väliaikaisesti.
Jazz hamusi hiuksiani. Halasin ruunaa ja tunsin samalla voimakkaan surun aallon pyyhkäisevän ylitseni. Kenen tahansa hevoshullun silmissä elämäni näytti luultavasti täydelliseltä: ratsastusta päivät pitkät upeilla hevosilla hyvännäköisen ja puoleensavetävän pojan seurassa. Mutta minä tiesin totuuden. Vaikka ratsastus oli intohimoni, en uskaltanut kiintyä Jazziin enkä muihinkaan tallimme hevosiin. Ne kaikki palasivat ennen pitkää omistajiensa luokse. Joinakin hetkinä, kuten juuri nyt, olisin mielihyvin vaihtanut Highfieldin hulppeat puitteet vaatimattomaan pikkutalliin ja ainokaiseen, ikiomaan poniin. Poniin, jota voisin huoleti rakastaa ja hellitellä ja jonka kanssa voisin viettää joka ikisen päivän...
Jazz hamusi hiuksiani. Halasin ruunaa ja tunsin samalla voimakkaan surun aallon pyyhkäisevän ylitseni. Kenen tahansa hevoshullun silmissä elämäni näytti luultavasti täydelliseltä: ratsastusta päivät pitkät upeilla hevosilla hyvännäköisen ja puoleensavetävän pojan seurassa. Mutta minä tiesin totuuden. Vaikka ratsastus oli intohimoni, en uskaltanut kiintyä Jazziin enkä muihinkaan tallimme hevosiin. Ne kaikki palasivat ennen pitkää omistajiensa luokse. Joinakin hetkinä, kuten juuri nyt, olisin mielihyvin vaihtanut Highfieldin hulppeat puitteet vaatimattomaan pikkutalliin ja ainokaiseen, ikiomaan poniin. Poniin, jota voisin huoleti rakastaa ja hellitellä ja jonka kanssa voisin viettää joka ikisen päivän...
Kun kohderyhmänä on hevoshullu tyttölapsi, maailman täytyy olla hieman ruusunpunainen. Ennakko-oletuksena on, että sankaritar saa unelmiensa hevosen ja ratsastaa onnellisena auringonlaskuun söpön ratsastajapojan kanssa. Liian utopistiset tarinat kuitenkin ärsyttivät minua jo silloin, kun vielä kuuluin kohderyhmään. Kun vasta ratsastuksen aloittanut tyttölapsi kesyttää ja kouluttaa villin, pelokkaan ja toivottomaksi tuomitun hevosen ja voittaa suuret ratsastuskilpailut, menee heppatytön päiväuni vähän överiksi.
Kehtaanko edes tunnustaa, että pidin "Kovan onnen Rosasta"? Se oli uskomattoman virkistävä lukukokemus. Juonikuvio oli tälle kirjatyypille perinteinen, mutta tarina ei tuntunut liian utopistiselta päiväunelta. Innostuin tästä helppolukuisesta, ihania hevosia pursuavasta kirjasta niin, että taidan etsiä lisää hevoskirjoja luettavaksi! ^^
Mitenköhän monta hevoskirjaa voi lukea putkeen ennen kuin tytöt ja hevoset alkavat mennä sekaisin? :P
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti