Löysin kirjastosta varsinaisen aarteen: Katharine Kerrin oikein klassisen fantasiaromaanin "Hopeatikarin". (Alkuperäisteos julkaistu 1986, löytämäni käännös vuodelta 2001.)
Mukava nuori aatelismies on korviaan myöten rakastunut prinssille kihlattuun neitoon. Prinssistä puolestaan on alkanut tuntua, että yliluonnollisten taitojen opiskelu kiehtoo häntä enemmän kuin kaunis kihlattu. Prinssi jopa miettii, olisiko hän valmis vapauttamaan neidon toisen miehen kosiskeltavaksi. Muiden tietämättä neitoon on rakastunut pakkomielteisesti vielä kolmaskin nuorukainen. Ikävä kyllä tämä kolmas ihailija sattuu olemaan neidon veli...
Tästä yhtälöstä seuraa tragedia, jonka osanottajat ovat tuomittuja syntymään yhä uudelleen. Vanha ja voimakas tietäjä Nevyn aikoo vihdoin, neljä sataa vuotta myöhemmin, pysäyttää tämän kierteen. Ratkaisun avain on pieni Jill-tyttö, joka äitinsä kuoleman jälkeen kiertää maata palkkasoturi-isänsä kanssa.
Pelkäsin, että päähenkilöiden useat eri inkarnaatiot ja hyppeleminen ajassa eteen ja taaksepäin tekisi tarinan seuraamisesta todella haastavaa. Juonikuviot ja henkilöiden motiivit olivat kuitenkin todella selkeitä ja yksinkertaisia, joten en mennyt missään vaiheessa sekaisin.
Jos nyt jotain pitää kritisoida, niin välillä asiat ratkesivat ehkä liiankin yksinkertaisesti. Suuret taistelutkin hoidettiin lopulta nopeasti ja vähäeleisesti. (Vertaan taistelukuvauksia nyt R. A. Salvatoren teksteihin, joissa pienetkin kahakat kuvataan mahtailevin yksityiskohdin.)
Vähän minua häiritsi sekin, miten helposti Jill ja Rhodry rakastuivat. Se oli tavallaan kuin suoraan modernista teiniromaanista. Järkeilin kuitenkin, että kaksikollahan on oikeasti satojen vuosien mittainen romanssi takana - eri ruumiissa ja elämässä.
Loppuarvio: aivan ihana fantasiakirjallisuuden klassikko! (En antanut edes suomennokseen eksyneiden kirjoitusvirheiden häiritä.) Kerr on luonut kiehtovan maailman, jossa ihmislordien lisäksi vilistää pikkuista, useimmille näkymätöntä villiväkeä. Lännessä asuu pitkäikäinen haltijoiden kansa, jonka jäsenet erottaa ihmisistä hoikan ruumiinrakenteen, suippojen korvien ja kissamaisten silmien avulla. Palkkasoturien hopeatikarit puolestaan takoo kääpiöseppä kääpiöhopeasta.
Juonen ei tarvitse olla monimutkainen, jotta hahmojen vaiheita seuraisi jännityksellä. Täytyy käydä hakemassa seuraava osa, ennen kuin nämä kirjavanhukset hajoavat käsiin! O.O
Mukava nuori aatelismies on korviaan myöten rakastunut prinssille kihlattuun neitoon. Prinssistä puolestaan on alkanut tuntua, että yliluonnollisten taitojen opiskelu kiehtoo häntä enemmän kuin kaunis kihlattu. Prinssi jopa miettii, olisiko hän valmis vapauttamaan neidon toisen miehen kosiskeltavaksi. Muiden tietämättä neitoon on rakastunut pakkomielteisesti vielä kolmaskin nuorukainen. Ikävä kyllä tämä kolmas ihailija sattuu olemaan neidon veli...
Tästä yhtälöstä seuraa tragedia, jonka osanottajat ovat tuomittuja syntymään yhä uudelleen. Vanha ja voimakas tietäjä Nevyn aikoo vihdoin, neljä sataa vuotta myöhemmin, pysäyttää tämän kierteen. Ratkaisun avain on pieni Jill-tyttö, joka äitinsä kuoleman jälkeen kiertää maata palkkasoturi-isänsä kanssa.
Pelkäsin, että päähenkilöiden useat eri inkarnaatiot ja hyppeleminen ajassa eteen ja taaksepäin tekisi tarinan seuraamisesta todella haastavaa. Juonikuviot ja henkilöiden motiivit olivat kuitenkin todella selkeitä ja yksinkertaisia, joten en mennyt missään vaiheessa sekaisin.
Jos nyt jotain pitää kritisoida, niin välillä asiat ratkesivat ehkä liiankin yksinkertaisesti. Suuret taistelutkin hoidettiin lopulta nopeasti ja vähäeleisesti. (Vertaan taistelukuvauksia nyt R. A. Salvatoren teksteihin, joissa pienetkin kahakat kuvataan mahtailevin yksityiskohdin.)
Vähän minua häiritsi sekin, miten helposti Jill ja Rhodry rakastuivat. Se oli tavallaan kuin suoraan modernista teiniromaanista. Järkeilin kuitenkin, että kaksikollahan on oikeasti satojen vuosien mittainen romanssi takana - eri ruumiissa ja elämässä.
Loppuarvio: aivan ihana fantasiakirjallisuuden klassikko! (En antanut edes suomennokseen eksyneiden kirjoitusvirheiden häiritä.) Kerr on luonut kiehtovan maailman, jossa ihmislordien lisäksi vilistää pikkuista, useimmille näkymätöntä villiväkeä. Lännessä asuu pitkäikäinen haltijoiden kansa, jonka jäsenet erottaa ihmisistä hoikan ruumiinrakenteen, suippojen korvien ja kissamaisten silmien avulla. Palkkasoturien hopeatikarit puolestaan takoo kääpiöseppä kääpiöhopeasta.
Juonen ei tarvitse olla monimutkainen, jotta hahmojen vaiheita seuraisi jännityksellä. Täytyy käydä hakemassa seuraava osa, ennen kuin nämä kirjavanhukset hajoavat käsiin! O.O
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti