Haukka, minun rakkaani

Kaari Utrion historialliset viihderomaanit ovat mielestäni ihania. Nyt lainasin kirjastosta 1300-luvulle sijoittuvan romaanin "Haukka, minun rakkaani".

Rikas perijätär Blanka naitetaan 13-vuotiaana Högbyn kartanon ikivanhalle leski-isännälle. Kymmenen vuotta myöhemmin mies putoaa jäihin. Samassa rytäkässä kuolee myös viimeinen Blankan lapsista. Lain mukaan Blanka perii poikansa eli puolet Högbystä, minkä vuoksi Blanka on pian pulassa.

Toinen perijä on nimittäin Blankan poikapuoli Magnus Gudmundsson - kaksikymmentä vuotta äitipuoltaan vanhempi mies, joka on yhdessä häijyn vaimonsa kanssa kiusannut Blankaa tämän avioliiton alusta asti. Magnus ei todellakaan aio luovuttaa maitaan halveksimalleen naikkoselle tai tämän suvulle; jos Blanka kuolee, omaisuus menee Blankan vanhemmille.

Magnus keksii naittaa Blankan köyhälle saksalaisritarille Arent von Prendenille; Blankan perintö siirtyisi aviomiehen haltuun. Magnus kuvittelee häijyn ja rahanahneen ritarin tulevan kartanoon nöyräksi apumieheksi saatuaan rikkaan perijättären.

Blanka ei ole ikinä ollut erityisen voimakastahtoinen tai aloitekykyinen nainen; avioliittonsa aikana hän ei uskaltanut tapella emännyydestä miniänsä kanssa vaan piileskeli sovinnolla naistentuvassa ompelemassa tai pakeni metsälle haukkansa kanssa. Nyt ajatus avioliitosta ilkeän näköisen miehen kanssa ja vielä ilman isän suostumusta kauhistuttaa häntä niin, että hän onnistuu ottamaan itseään niskasta kiinni ja karkaamaan.

Pakomatka meinaa katketa avantoon, mutta paikalle sattuu sopivasti Daniel Tulikilpi, suuri soturi Suomesta. Ensitapaaminen ei suju aivan kivuttomasti, joten huolimatta molemminpuolisesta ihastuksesta, Blanka ei voi kuvitellakaan avioituvansa Danielin kaltaisen moukan kanssa.

Luen paljon fantasiaa, jolloin pääpaino on sankareiden kohtaamissa eeppisissä taisteluissa. Utrion kuvailema todellinen keskiaikainen maailma kuulosti siis ihanan kummalliselta; ritarien suurin ongelma esimerkiksi oli varusteiden ja hevosen hinta, mitä harvemmin fantasiassa pohditaan. Eikä joku maalaispoika tosiaankaan voinut napata miekkaa käteen ja ratsastaa pelastamaan maailmaa, vaan säätyjen nokkimisjärjestys oli tarkkaa touhua; kartanonherroillakin piti olla mukanaan juuri tietty määrä huoveja etteivät muut säätyläiset alkaneet paheksua.

Utrio maalasi myös kiehtovan ja sanoisinko varsin hulvattoman kuvan ajan oikeudenkäynnistä ja erityisesti oikeuden jakamisesta; taposta saattoi selvitä sakoilla, mutta kunnianloukkauksista nousi verisiä sotia sukujen välille. Eikä virkamiehiä kiinnostanut, koska joku selvisi voittajana maksamaan veroja :P

Hajamielinen Blanka, joka aina haluaisi piilottaa päänsä pensaaseen ja antaa jonkun toisen päättää isoista asioista, oli turhauttavan ihana sankaritar. Olen itse taipuvainen uskomaan, että ongelmat saattavat vain kadota, jos niitä onnistuu välttelemään, joten samaistuin Blankan toimettomuuteen monesti. Tosin vielä useammin minun teki mieli ravistella häntä, kun hän antoi ilkeiden sukulaisnaisten viedä paikkansa pöydässä, vaikka yksi pieni sana olisi riittänyt siirtämään kaiken vallan Blankalle. Turhauttavaa! Tiukoissa tilanteissa Blanka sitten pariin otteeseen toimi kuin oikea fantasiatarinan sankaritar.

Blankan ja Danielin suhde oli tavallaan sellainen hömppäromaanin ihastumis-väärinkäsitys-kierre, mutta tarinassa oli täytteenä niin paljon kaikkea muuta, ettei se ehtinyt tympiä. Utrio oli luonut keskiaikaiseen maailmaan todella valloittavan henkilökaartin; suloisia, päähänpotkittuja sukulaisia ja kirkonmiehiä, reippaita palvelijoita sekä tietysti niitä kieroilevia, ahneita ja itsekkäitä sukulaisia.

Lopussa jännitys oikein tiivistyi niin sanotusti useammalta rintamalta ja oli yhtä tuskaa keskeyttää lukeminen töiden ajaksi!

Kaari Utrio valloitti minut jälleen kerran ^^