torstai 18. elokuuta 2016

Some Girls Bite

Ajattelin tähän väliin lukea vähän urbaania fantasiaa ja tarjolla oli sopivasti Chloe Neillin Chicagoland Vampires -sarjan avausosa "Some Girls Bite".

27-vuotias Merit haluaa vain saada opintonsa romattisten historiallisten tarinoiden parissa kunnialla päätökseen, kun vampyyri hyökkää hänen kimppuunsa. Sattumalta (?) paikalle säntää Ethan, jumalattoman komea, pian 400-vuotias mestarivampyyri, joka pelastaa Meritin muuttamalla tämän vampyyriksi. Vastalahjaksi Ethan ei odota mitään ihmeellistä - vain ehdotonta uskollisuutta ja tottelevaisuutta, koska Merit kuuluu nyt Ethanin taloon.

Tässä(kin) urbaanissa fantasiasarjassa vampyyrit ovat tulleet arkusta kaapista tavallisten ihmisten tietoisuuteen. Yhdysvalloissa on kaksitoista vampyyritaloa, jotka koostuvat yhdestä voimakkaasta mestarivampyyrista ja tälle uskollisuutta vannoneista "pikkuvampyyreista". Ainoastaan mestarivampyyrilla on lupa tehdä uusia vampyyreita ja hänellä on yliluonnollisia kykyjä, joiden avulla hallita talonsa jäseniä.

Merit on moderni nuori nainen, joka ei halunnut muuttua vampyyriksi ja vaihtaa itsenäistä elämäänsä vampyyrien tiukkoihin sääntöihin ja hierarkiaan. Hän aikoo kertoa tämän Ethanille, mutta asiaa häiritsee se, että Ethan on - yllätys - jumalattoman komea kultakutri, jonka keskivartalon lihakset piirtyvät herkullisesti esiin silkinsileän ihon alla. Meritin kiukku ja päättäväisyys meinaavat jatkuvasti hävitä komean vampyyrin herättämälle himolle ja - se isoin yllätys - Ethan himoitsee Meritiä vähintään yhtä kovasti. Ja tämä molemminpuolinen ihailu roihahtaa liekkiin tietysti heti ensivilkaisulla...

Ensimmäiset viisikymmentä sivua mieleni teki hakata otsaa pöytään. Takakansitekstissä Meritin lupailtiin kapinoivan Ethania ja vampyyrien vanhanaikaista hierarkiaa vastaan, joten odotin kirjan sankarittaren muistuttavan Underworld-elokuvien Seleneä. Meritin käyttäytyminen oli kuitenkin kuin suoraan lehtipisteen pikarakkausromaanista. Muutaman hyödyttömän vastalauseen jälkeen Merit yrittää parhaansa mukaan sopeutua uuteen elämäänsä ja velvollisuuksiinsa vampyyrina. Samalla hän kuolaa Ethanin perään ja velloo mustasukkaisuudessa aina kun tämän rakastajatar ilmestyy paikalle. Noloa teinityttömäistä käytöstä itsenäiseltä, melkein kolmekymppiseltä naiselta...

Tilanne ei oikeastaan voinut enää mennä pahemmaksi, kun Meritin paras ystävä Mallory ja hänelle varattu - aika ennalta arvattava - mies rakastuvat palavasti (kipinät sinkoilevat) heti vilkaistuaan toisiaan. Tässä vaiheessa en enää jaksanut vaipua epätoivoon...

Tarina muuttui mielenkiintoisemmaksi siinä vaiheessa, kun Meritin isoisä pääsi mukaan. Eläkkeelle jäänyt poliisi on perheeltään salassa jatkanut järjestyksenvalvontaa; nykyään isoisä tosin keskittyy yliluonnollisiin ongelmiin tiiminsä kanssa. Tiimiin kuuluu peitetehtävissä oleva vampyyri, iloinen muodonmuuttajanörtti ja loihtija - älä koskaan erehdy kutsumaan häntä noidaksi! - joka ei jostain syystä kuulu enää kaltaistensa sisäpiiriin.

Meritin kimppuun hyökännyt vampyyri tappaa nuoria naisia ja jättää murhapaikalle muistoesineitä Chicagon kolmesta vampyyritalosta. Epäilyt kohdistuvat johonkin yksinäiseen vampyyriin, joka ei ole sitoutunut yhteenkään mestariin tai vampyyritalojen sääntöihin. Merit saattaa itsekin olla vielä vaarassa, koska tappaja epäonnistui ensimmäisellä yrityksellä.

"Some Girls Bite" oli kevyttä ja helppoa luettavaa, kuten useimmat genren kirjat. Mitään uutta ja mullistavaa tarinassa ei mielestäni ollut; en olisi menettänyt mitään, jos en olisi ikinä sarjasta kuullutkaan. Ainoa varsinainen ongelma oli kuitenkin vain tuo parinmuodostus, johon olisin kaivannut sekavampia kuvioita ja hienoja hämäysliikkeitä :D Pidin erityisesti Morganin yrityksestä työntyä Meritin ja Ethanin väliin; kaksikon vuorovaikutus oli oikeasti mukavaa luettavaa ^^

En koe tuhlanneeni aikaa tämän lukemiseen, vaikka lempikirjojen joukkoon en tätä nyt nostakaan. (Suunnitelmissa on lukea seuraavakin osa, jos lukulistaan tulee sopiva rako.) Voin jopa suositella kirjaa sellaisille lukijoille, jotka pitävät kauniista, perinteistään ylpeistä vampyyreista. (Suurin osa vampyyreista vaikutti kyllä loppujen lopuksi olevan aika rentoa ja iloluontoista porukkaa.)

Lisäksi lukijan ei kannata olla liian kyllästynyt ennalta-arvattaviin ja todella yksinkertaisiin parinmuodostuksiin :P Tai mistä sitä tietää, jos Neill vain hämäsi taitavasti tässä ensimmäisessä kirjassa ja yllättää kaikki jatkossa? ;)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti