Hopeatikari

Löysin kirjastosta varsinaisen aarteen: Katharine Kerrin oikein klassisen fantasiaromaanin "Hopeatikarin". (Alkuperäisteos julkaistu 1986, löytämäni käännös vuodelta 2001.)

Mukava nuori aatelismies on korviaan myöten rakastunut prinssille kihlattuun neitoon. Prinssistä puolestaan on alkanut tuntua, että yliluonnollisten taitojen opiskelu kiehtoo häntä enemmän kuin kaunis kihlattu. Prinssi jopa miettii, olisiko hän valmis vapauttamaan neidon toisen miehen kosiskeltavaksi. Muiden tietämättä neitoon on rakastunut pakkomielteisesti vielä kolmaskin nuorukainen. Ikävä kyllä tämä kolmas ihailija sattuu olemaan neidon veli...

Tästä yhtälöstä seuraa tragedia, jonka osanottajat ovat tuomittuja syntymään yhä uudelleen. Vanha ja voimakas tietäjä Nevyn aikoo vihdoin, neljä sataa vuotta myöhemmin, pysäyttää tämän kierteen. Ratkaisun avain on pieni Jill-tyttö, joka äitinsä kuoleman jälkeen kiertää maata palkkasoturi-isänsä kanssa.

Pelkäsin, että päähenkilöiden useat eri inkarnaatiot ja hyppeleminen ajassa eteen ja taaksepäin tekisi tarinan seuraamisesta todella haastavaa. Juonikuviot ja henkilöiden motiivit olivat kuitenkin todella selkeitä ja yksinkertaisia, joten en mennyt missään vaiheessa sekaisin.

Jos nyt jotain pitää kritisoida, niin välillä asiat ratkesivat ehkä liiankin yksinkertaisesti. Suuret taistelutkin hoidettiin lopulta nopeasti ja vähäeleisesti. (Vertaan taistelukuvauksia nyt R. A. Salvatoren teksteihin, joissa pienetkin kahakat kuvataan mahtailevin yksityiskohdin.)

Vähän minua häiritsi sekin, miten helposti Jill ja Rhodry rakastuivat. Se oli tavallaan kuin suoraan modernista teiniromaanista. Järkeilin kuitenkin, että kaksikollahan on oikeasti satojen vuosien mittainen romanssi takana - eri ruumiissa ja elämässä.

Loppuarvio: aivan ihana fantasiakirjallisuuden klassikko! (En antanut edes suomennokseen eksyneiden kirjoitusvirheiden häiritä.) Kerr on luonut kiehtovan maailman, jossa ihmislordien lisäksi vilistää pikkuista, useimmille näkymätöntä villiväkeä. Lännessä asuu pitkäikäinen haltijoiden kansa, jonka jäsenet erottaa ihmisistä hoikan ruumiinrakenteen, suippojen korvien ja kissamaisten silmien avulla. Palkkasoturien hopeatikarit puolestaan takoo kääpiöseppä kääpiöhopeasta.

Juonen ei tarvitse olla monimutkainen, jotta hahmojen vaiheita seuraisi jännityksellä. Täytyy käydä hakemassa seuraava osa, ennen kuin nämä kirjavanhukset hajoavat käsiin! O.O

Noitavasara

Kirjastossa ei tarvinnut kauan kierrellä pähkäilemässä ja ihmettelemässä, kun pokkarihyllyssä nökötti Ann Rosmanin dekkarisarjan toinen osa "Noitavasara".

Entiseltä uhripaikalta löytyy päätön naisen ruumis. Vanhan leskirouvan puutarhasta puolestaan löytyy irtonainen pää. Rikostutkija Karin Adler hälytetään kesken loman selvittämään tapausta.

Ruumis kuuluu yhdelle läheiseen metsään kokoontuneista roolipelaajista. Leskirouva puolestaan haluaa pitää tietyt menneisyyden asiat salassa.

Tapausta tutkiessaan Karin ehtii myös päätyä oikeille treffeille. Johan vaikuttaa oikein mukavalta, mutta Karinin entinen poikaystävä Göran onnistuu ilmestymään paikalle törttöilemään.

Sara on palannut osa-aikaisesti töihin oltuaan sairaslomalla työuupumuksen vuoksi. Esimiehet tai edes lääkärit eivät ymmärrä työuupumuksen todellista voimaa, vaan kaikki painostavat Saraa jatkamaan taas täysipäiväistä työskentelyä. "Kyllä se siitä!" Hauraassa tilassa oleva Sara onnistuu kuitenkin innostumaan kotiseutuyhdistyksen projektien parissa touhuamisesta.

Lisäksi lukija saa ihmetellä, miten 50-luvun lopussa kellariin suljettu pikkupoika liittyy mitenkään mihinkään.

"Noitavasara" kuuluu kirjoihin, joiden keskeyttäminen töiden ja nukkumisen ajaksi oli yhtä tuskaa. "Vielä pari sivua!" Oli pakottava tarve saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu ja kuka on tarinan isoin sekopää; Rosman osaa luoda hahmoja, joiden kanssa ei haluaisi seurustella oikeassa elämässä.

Varsinaisen murhamysteerin avautuminen oli jälleen jännittävää seurattavaa, mutta yhtä suurella innolla - välillä kiukusta puhisten, kun ihmiset olivat niin säälimättömiä - seurasin Saran arkipäiväistä kamppailua työuupumuksensa kanssa. Jännittävää ja todella liikuttavaa luettavaa oli myös sen kellariin suljetun pikkulapsen kohtalo.

Vanha poliisi Folke puolestaan ärsytti jälleen kollegoitaan (ja huvitti lukijaa) jatkuvalla kielioppivirheisiin puuttumisella. Folke pääsi myös muistuttamaan meitä kaikkia kuidun saannin tärkeydestä! :D

Nainen ja kuningas

Tutkimusmatkani suomalaiseen fantasiakirjallisuuteen jatkui Anni Nupposen romaanilla "Nainen ja kuningas".

Eelis on ylimmän parantajan tytär, joka kasvaa parantajien keskellä kunnioittamaan elämää ja kammoamaan väkivaltaa. Lahjakkuutensa ansiosta hänestä tulee jo nuorena ylin parantaja.

Nuori kuningas Areth on Eeliksen sotaisa hallitsija. Sotilaiden keskuudessa parantamista ei juuri arvosteta, mutta eräänä päivänä uskolliset miehet kantavat kuumeilevan kuninkaan Eeliksen hoidettavaksi. Tästä alkaa kahden erilaisen ihmisen arvojen yhteentörmäys.

Itse teksti olisi kaivannut vielä hieman viimeistelyä; kappalejaot olivat välillä ongelmallisia ja kielioppi-/painovirheitä oli päässyt mukaan.

Pidän siitä, että tarina etenee vauhdikkaasti eikä jää vatvomaan sivukaupalla yksittäistä pikkuasiaa, mutta nyt vajaaseen kolmeen sataan sivuun oli mahdutettu niin pitkä aikajakso tapahtumineen, etten tuntenut pääseväni oikeasti mukaan näihin kokemuksiin. Olisin myös halunnut lukea tarkemmin Eeliksen kahden ylhäisönaisystävän elämästä. Kummankin nuoren naisen kohtalossa oli ihan kiinnostavia draaman aineksia, mutta ne kuitattiin turhauttavan pikaisesti.

Pidin Eeliksestä hahmona. Hän vaikutti alussa ärsyttävän herkältä, mutta paljastui lopulta sellaiseksi hiljaisella tavalla vahvaksi; oikein malliesimerkki suomalaisesta sisusta, vaikka Eelis elikin jossain tuntemattomassa, Suomea lämpimämmässä maassa.

En missään vaiheessa ymmärtänyt Eeliksen rakastumista kuningas Arethiin. Tämä oli kuitenkin rakkaustarina, joka ei noudattanut kioskien hömppäkirjojen kaavaa, joten henkilökohtaiset tunteeni sankarittaren rakasta kohtaan eivät estäneet seuraamasta tarinaa innolla. (Minähän en siis yleensä jaksa lukea mitään tavallisia rakkausromaaneja, koska loppuratkaisu on niissä selvillä jo heti ensimmäisestä luvusta lähtien.)

Vaskinainen

Päätin lukea vaihtelun vuoksi suomalaista fantasiaa. Anne Leinosen "Vaskinainen" on yliluonnollinen tarina, joka hyödyntää suomalaista tarustoa entisajan maisemissa.

Tuonelan sisarten ei kuulu ajatella tai varsinkaan rakastua. Heidän ainoa tehtävänsä on huoltaa ja uusia konetta, jonka kautta sielut kiertävät. Yksi sisarista on ehkä liian älykäs yksitoikkoiseen työhön ja alkaa kaivata elämäänsä jotain muuta. Hänen viaton ihastumisensa päättyy onnettomasti ja pysäyttää koneen, minkä vuoksi hänen täytyy paeta elävien maailmaan.

Niilas putosi kymmenvuotiaana jäihin ja meni hetkeksi elottomaksi. Muut pelkäävät Niilasta, koska hän on käynyt Tuonelassa. Kun oudot kuolemantapaukset alkavat vainota Niilaksen kotikylää, Niilas lähetetään kaupunkiin anomaan apua.

Matkallaan Niilas tapaa Ulpukan, salaperäisiä kykyjä omaavan naisen. Yhdessä kaksikko lähtee etsimään Tuonelaan vievää jokea ja ratkaisua paikoilleen jämähtäneisiin vainajiin.

Pidin "Vaskinaisesta". "Vaskinainen" on kertomus tavallisista, uskottavista ihmistunteista, johon Leinonen on hienosti yhdistänyt yliluonnollisia aineksia suomalaisista kansantarinoista. Kalevalan juttuja on hyödynnetty viime vuosina muissakin fantasiasarjoissa, mutta en ole itse lukenut niitä kovin paljon, joten "Vaskinaisen" maailma tuntui virkistävän erilaiselta. Ihastuin erityisesti siihen, miten realistisesti kirjassa kuvattiin rakkautta. (Olen tainnut lukea liikaa siirappisia tarinoita vuosien varrella...) Tarina myös kulki jouhevasti - kirjassa onkin vain runsaat 200 sivua - joten lukeminen sujui kepeästi.

Vengeance of the Iron Dwarf

"Vengeance of the Iron Dwarf" on viimeinen kirja R. A. Salvatoren Companion's Codex -trilogiasta. (27. Drizztistä kertova kirja.)

Sundabar ja Nesmé ovat kaatuneet ja muut haltioiden, ihmisten ja kääpiöiden kaupungit ovat saarroksissa tuhansien örkkien keskellä.

Drizzt, Bruenor ja Catti-brie ovat päässeet Mithralsalin kääpiöiden luokse. Sankareiden johdolla kääpiöt alkavat suunnitella örkkien saartorenkaan murtamista, mutta örkeillä on vahvistuksena niin lohikäärmeitä kuin Drizztin kieroja maanmiehiäkin. (Nämä mustat haltiat julistavat kaiken huipuksi kuuluvansa Drizztin huoneeseen, joka tuhottiin yli vuosisata sitten edellämainitun aiheuttaman häpeän vuoksi.) Kääpiöillä on tasan kaksi vaihtoehtoa: nääntyä nälkään tunneleissaan tai kuolla ulkona ase kädessä.

Regis ja Wulfgar tipahtivat örkkien syliin matkatessaan kohti Mithralsalia muiden kumppanusten kanssa. He onnistuivat pakenemaan välitöntä kidutusta, mutta ovat edelleen jumissa vihollisia vilisevissä tunneleissa.

Ja Tiagon mielestä koko sodan päätavoite on tappaa Drizzt.

Sitä voisi kuvitella, että tunneleissa kyhjöttäminen ja pitkä piirityssota on todella kuivaa luettavaa, mutta Salvatoren kirjoissa toimintaa ja taisteluja riittää jokaiseen lukuun; kääpiöt tekevät iskuja kivisaleistaan ja lohikäärmeitä ja yllättäviä liittolaisia ilmestyy ennen kuin tilanne ehtii jämähtää. (Rakastan taisteluita, joissa on mukana lohikäärmeitä!) Ajattelin useampaankin otteeseen, että tästä olisi saanut komean elokuvan ^^

Vain puoliksi kuningas

Yarvi on Gettlannin kuninkaan nuorempi poika, josta ei koskaan pitänyt tulla kuningasta. Hänen toinen kätensä on syntymästä asti ollut vain "puolikas", minkä vuoksi hän on ollut suuri pettymys vanhemmilleen. Yllättäen Yarvin isä ja veli murhataan, kun nämä ovat matkalla rauhanneuvotteluihin naapurimaan kuninkaan kanssa.

Papiksi opiskelleen Yarvin niskoille sysätään sekä kruunu että verinen kostoretki. Poika, josta ei ramman käden vuoksi ole soturiksi, ei kuitenkaan herätä kunnioitusta alamaisissaan. Pian Yarvi joutuu taistelemaan sekä hengestään että kruunustaan. Liittolaisia hän löytää varsin odottamattomasta paikasta...

Goodreads on tyrkyttänyt Joe Abercrombien kirjoja minulle ja olen lukenut positiivisia arvioita tämän uuden trilogian ensimmäisestä kirjasta "Vain puoliksi kuningas". Olen jahkaillut epäluuloisena ja aloin lukea tätä vähän samanlaisissa tunnelmissa kuin jotain pakollista koulukirjaa.

Muutaman luvun luettuani en voinut kuin kauhistella sitä, että olen onnistunut välttelemään Abercrombieta näin pitkään. "Vain puoliksi kuningas" on vauhdikasta ja helppolukuista korkeaa fantasiaa; hahmoja ja juonikuvioita ei ollut liikaa, vaan tarinassa pysyi hyvin mukana eikä lukiessa ehtinyt pitkästyä. Ja kirjan loppuratkaisu tuli ainakin minulle yllätyksenä. Verta kirjasta löytyi kuten kunnon fantasiatarinasta pitääkin löytyä. Julmuuksissa ei vellottu liian ällöttävästi, mutta jaksoin pelätä hahmojen puolesta. (Jos tuosta selostuksesta nyt sitten kukaan ymmärtää, mitä ajan takaa...)

Taisin löytää uuden nimen lempikirjailijoiden listaani ja odotan innolla trilogian seuraavaa osaa ^^

Majakkamestarin tytär

Rakennusmiehet törmäävät vuosikymmeniä vanhaan ruumiiseen kunnostaessaan entisen majakkasaaren rakennuksia. Tapausta alkaa tutkia nuori rikostutkija Karin Adler. Johtolankoina hänellä on vain lista vuosikymmeniä sitten kadonneista henkilöistä ja vanha vihkisormus. Jotta työ hankaloituisi mahdollisimman paljon, Karinin pariksi määrätään Folke. Eläkeikää lähestyvä Folke tuntuu olevan kiinnostuneempi korjaamaan haastateltavien kielioppia kuin ratkaisemaan rikoksia.

"Majakkamestarin tytär" aloittaa Ann Rosmanin Karin Adlerista kertovan dekkarisarjan. Olen nyt lukenut useamman fantasiakirjan putkeen, joten iskin heti kiinni, kun näin tämän kirjaston hyllyssä. Liepeessä mainostettiin, että Rosmania on verrattu Läckbergiin, mutta että Rosman olisi vielä parempi. Olen Läckberg-fani, joten tällainen väite sekä nosti karvani ärhäkästi pystyyn että pakotti minut selvittämään väitteen todenperäisyyttä.

Rosman on onnistunut punomaan todella kiehtovan tarinan uskottavan tavallisen kuuloisista ihmisistä ja näiden arjen ongelmista; Sara on kahden pienen lapsen äiti, joka kärsii työuupumuksesta. Ulkopuolisten ihmisten reaktio Saran toimintakykyä heikentävään loppuunpalamiseen on: "Yritäpä nyt piristyä!" Äidillä ei kuulemma ole aikaa olla uupunut. Saralla on onneksi tukenaan mukava mies, mutta miehen vanhemmat ja erityisesti sisko ovat aika kieroja oman edun tavoittelijoita.

Karinin oma sulhanen osoittautuu myös jonkinlaiseksi mäntiksi, joten murhatutkimusten lomassa Karin joutuu selvittelemään parisuhdeongelmiaankin.

Kaiken kaikkiaan minulla taitaa olla pelkkää hyvää sanottavaa "Majakkamestarin tyttärestä". En ota kantaa siihen, onko Rosman parempi kuin Läckberg vai päinvastoin, mutta suosittelen Rosmanin kirjoja kaikille, jotka ovat pitäneet Läckbergistä ^^

"Tämä on vanha kunnon mysteeri. Ei mikään tohjoksi ammuttu narkkari vaan tyylikäs arvoitus", Margareta sanoi ennen kuin lopetti puhelun.

Sarjan seuraavan osan sieppaan mukaani heti, kun löydän sen kirjaston hyllystä!