Noitavasara

Kirjastossa ei tarvinnut kauan kierrellä pähkäilemässä ja ihmettelemässä, kun pokkarihyllyssä nökötti Ann Rosmanin dekkarisarjan toinen osa "Noitavasara".

Entiseltä uhripaikalta löytyy päätön naisen ruumis. Vanhan leskirouvan puutarhasta puolestaan löytyy irtonainen pää. Rikostutkija Karin Adler hälytetään kesken loman selvittämään tapausta.

Ruumis kuuluu yhdelle läheiseen metsään kokoontuneista roolipelaajista. Leskirouva puolestaan haluaa pitää tietyt menneisyyden asiat salassa.

Tapausta tutkiessaan Karin ehtii myös päätyä oikeille treffeille. Johan vaikuttaa oikein mukavalta, mutta Karinin entinen poikaystävä Göran onnistuu ilmestymään paikalle törttöilemään.

Sara on palannut osa-aikaisesti töihin oltuaan sairaslomalla työuupumuksen vuoksi. Esimiehet tai edes lääkärit eivät ymmärrä työuupumuksen todellista voimaa, vaan kaikki painostavat Saraa jatkamaan taas täysipäiväistä työskentelyä. "Kyllä se siitä!" Hauraassa tilassa oleva Sara onnistuu kuitenkin innostumaan kotiseutuyhdistyksen projektien parissa touhuamisesta.

Lisäksi lukija saa ihmetellä, miten 50-luvun lopussa kellariin suljettu pikkupoika liittyy mitenkään mihinkään.

"Noitavasara" kuuluu kirjoihin, joiden keskeyttäminen töiden ja nukkumisen ajaksi oli yhtä tuskaa. "Vielä pari sivua!" Oli pakottava tarve saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu ja kuka on tarinan isoin sekopää; Rosman osaa luoda hahmoja, joiden kanssa ei haluaisi seurustella oikeassa elämässä.

Varsinaisen murhamysteerin avautuminen oli jälleen jännittävää seurattavaa, mutta yhtä suurella innolla - välillä kiukusta puhisten, kun ihmiset olivat niin säälimättömiä - seurasin Saran arkipäiväistä kamppailua työuupumuksensa kanssa. Jännittävää ja todella liikuttavaa luettavaa oli myös sen kellariin suljetun pikkulapsen kohtalo.

Vanha poliisi Folke puolestaan ärsytti jälleen kollegoitaan (ja huvitti lukijaa) jatkuvalla kielioppivirheisiin puuttumisella. Folke pääsi myös muistuttamaan meitä kaikkia kuidun saannin tärkeydestä! :D