Magic Bleeds

"Magic Bleeds" on neljäs osa Ilona Andrewsin Kate Daniels -sarjasta. Ihastuin sarjaan kunnolla vasta kolmannen kirjan kohdalla ja tämä neljäs osa oli aivan mahtava!

Atlantan väkeä uhkaa tällä kertaa tuhansia vuosia vanha "mies hupullisessa viitassa", joka on vaikuttanut historian aikana monen sodan lopputulokseen levittämällä tauteja valloitettaviin kaupunkeihin. Katen ystävät ovat syystäkin hermostuneita, sillä nämä lumotut taudit iskevät myös parantumiskyvystään tunnettuihin muodonmuuttajiin. Lisäksi kaikki hupulliseen tyyppiin törmänneet muodonmuuttajamiehet ovat menneet järjiltään - peruuttamattomasti.

Jännitystä, vauhtia ja toimintaa oli siis jälleen luvassa, mutta Katen taistelutaidot eivät tällä kertaa olleet minulle se kohokohta. Katen ja Curranin välillä kipinöi ja nautin täysin siemauksin näiden kahden yhteenotoista. Katen ja Curranin ei voi sanoa käyttäytyvän edes kuin teinit, koska tempaukset ovat vielä lapsellisempia. Kuvitelkaa Vaahteramäen Eemeli, joka on joutunut teinihormonien hyökkäyksen kohteeksi - ja kohdannut vertaisensa. Juuri näin pitää romanssi kirjoittaa urbaanissa fantasiassa! XD

Ainoa, mikä nyt pelottaa, on jatko. Miten tästä voi enää vetää paremmaksi? Saa nähdä, lässähtääkö kuvio seuraavissa kirjoissa...

Kapinalliset

Julie Kagawan Talon-sarjan avaus ei tehnyt minuun suurta vaikutusta, mutta kiinnostukseni tarinan jatkoa kohtaan kuitenkin heräsi ja lainasin nyt toisen osan "Kapinalliset" kirjastosta.

Ember otti Rileyn (vai Cobaltin?) avulla hatkat Talonista ja on nyt pakomatkalla tämän edellä mainitun hottiskapinallisen kanssa. Pakomatka täytyy kaiken huipuksi aloittaa murtautumalla Pyhän Yrjänän veljeskunnan tukikohtaan ja hakea sieltä yksi näistä lohikäärmeitä metsästävistä sotilaista ennen kuin tämä teloitetaan petturina. Emberin kaksoisveli Dante on edelleen vannoutunut talonilainen ja joutuu nyt osoittamaan uskollisuutensa palauttamalla sisarensa takaisin järjestön huomaan.

En taida pitää yhdestäkään tämän sarjan hahmosta. Ember haluaa vain leikkiä ja ihmetellä nähtävyyksiä kuin pikkulapsi, vaikka kaikkien henki on vaarassa. (Ymmärrän täysin, miksi Riley/Cobalt lähtee salaisiin tapaamisiinsa yksin ja komentaa muut pysymään piilossa.) Garret taas vaikuttaa välillä sellaiselta vähän tylsältä pökkelöltä.

Emberin, Garretin ja Riley/Cobaltin välisessä kolmiodraamassa vastustan edelleen jyrkästi viimeksi mainittua, koska olen niin tympääntynyt nahkatakkiin pukeutuviin, moottoripyörällä ajaviin pahapoika-kliseisiin. Ennustin kyllä jo ensimmäisen kirjan jälkeen, että Ember todennäköisesti päätyy yhteen Cobaltin kanssa, koska he ovat samaa lajia ja kilpakosija Garret pelkkä ihminen. Tässä toisessa kirjassa nautin suuresti Emberin ja Garretin herkistä hetkistä, koska arvon kova pahapoika sai silloin nenilleen, mutta pelkään pahoin, että viimeisessä kirjassa Ember ja Cobalt lentävät yhdessä auringonlaskuun...

Ensimmäisen kirjan jälkeen en pitänyt Dantesta lainkaan, mutta nyt hän aiheutti minussa ristiriitaisia tunteita. Inhoan häntä, koska hän petti sisarensa. Samalla kuitenkin tavallaan arvostan hänen kunnianhimoisia suunnitelmiaan ja pyrkimyksiään päästä korkeammalle pallille. Dantesta tulikin yllättäen yksi kiinnostavampi hahmo.

"Kapinalliset" ei edelleenkään tehnyt vaikutusta, mutta oli tämä ihan kivaa, kevyttä ja nopeasti etenevää luettavaa. Hahmot eivät ole ihastuttaneet, mutta olen kyllä ihan kiinnostunut selvittämään, mitä seuraavaksi tapahtuu. (Tämän kirjan lopussa tuli taas aika jännä yllätys.)

Nukketalo

Kristina Ohlssonin uusien teosten mainoksia on osunut silmääni joka puolella ja olen jo pitkään halunnut tutustua näin hypetetyn ruotsalaisdekkaristin tuotoksiin. Nyt sitten löysin kirjailijan esikoisteoksen "Nukketalon" kirjastosta ja iskin kiinni.

Pikkutyttö katoaa kesken junamatkan ja tapausta ryhtyy tutkimaan iäkkäämpi, urallaan mainetta kerännyt komisario Alex Recht. Alaisina hänellä on näyttämisenhaluinen ylikonstaapeli Peder Rydh sekä kriminologi Fredrika Bergman, jolla on akateemista koulutusta, mutta ei kokemusta poliisin työstä. Alex ja Peder ovat vakuuttuneita siitä, ettei Fredrikasta ole poliisin hommiin pelkkien papereiden voimalla.

Olen jo ihastunut useampaan naapurimaan dekkaristiin ja ennakko-odotukseni Ohlssonia kohtaan oli aika skeptinen; "Tuskinpa tämä on läheskään yhtä hyvä kuin Läckberg ja Jungstedt ja..."

No, kyllä vaan oli yhtä hyvä - vähintään. Camilla Läckberg on edelleen hauskin lukemani ruotsalaisdekkaristi, mutta Kristina Ohlssonin rakentama juoni oli nerokas. Ohlsson osasi vihjailla kaikenlaista, hämmentää lukijan täysin ja sitten yllättää lopussa. Kun pääsin vauhtiin tämän kirjan kanssa, en olisi millään halunnut irrottaa katsettani tekstistä ennen viimeistä sivua.

Myös hahmot olivat loistavia. Varsinkin Peder oli todella raivostuttava ja paheksuttava, mutta kuitenkin täysin uskottava ja ymmärrettävä hahmo inhimillisine heikkouksineen. Fredrikasta pidin ja haluan ehdottomasti tietää, miten hänen hieman sekava yksityiselämänsä sujuu jatkossa - seuraavaa tapausta tutkiessa, tietysti.

Kesän miekka

Rick Riordanin Percy Jackson -sarja valloitti minut aikoinaan ja olen sen jälkeen lukenut ahkerasti kaikki mieheltä suomeksi ilmestyneet kirjat. "Kesän miekka" aloittaa Magnus Chasesta kertovan uuden sarjan, jossa sankarille ongelmia aiheuttaa tällä kertaa viikinkien jumalmaailma.

Emmin tällä kertaa aika pitkään ennen kuin lainasin tämän kirjastosta - ja vielä lainattuanikin mietin, haluanko oikeasti lukea tämän. Riordan kirjoittaa tarinansa niin kieli poskessa, että nauramisen sijaan huomaan pyöritteleväni silmiäni kuin mikäkin tiukkapipo. (Täytyy kyllä myöntää, että ne alkuperäiset tarutkin ovat aika käsittämättömiä eli tavallaan Riordan vain kunnioittaa niitä.) Lisäksi minulla on kesken suorastaan törkeä määrä sarjoja eikä sen vuoksi ehkä kannattaisi koko ajan aloittaa jotain uutta...

Skandinaavinen tarusto oli kuitenkin liian suuri houkutus ja lisäksi tiesin, että Riordanin kirjat ovat todella kevyttä ja nopeaa luettavaa. Aloinkin lukea tätä juuri ennen yövuoroja ja voin sanoa, että yölukemiseksi "Kesän miekka" sopi loistavasti. Tarina oli juuri sopivan kevyttä ja kiinnostavaa pitääkseen minut hereillä hiljaisina hetkinä. Alun epäilyjen jälkeen huomasin pitäväni Magnus Chasesta ja tarinan ärhäkästä naispääosan esittäjästä. (Samirahilla on muuten harvinaisen kiinnostava tausta.)

En varmaan jaksaisi lukea Riordanin kirjoja montaa peräkkäin tai ottaa innokkaita uusintakierroksia kuten silloin nuorempana, mutta "Kesän miekka" oli tällaisena välikevennyksenä todella hyvä kirja. Erityisesti innostuin, kun Magnus paljastui Annabethin serkuksi! (Kannattaa siis lukea Percy Jacksonit ennen tähän tarttumista.)

Suunnitelmissa on siis tämän(kin) sarjan parissa jatkaminen.

A Crown of Swords

Ajan Pyörän seitsemäs kirja "A Crown of Swords" on taas ollut pitkä projekti kevyempien ja nopealukuisempien kirjojen lomassa. Moneen otteeseen turhauduin, kun se maailmanlopun taistelu ei tunnu tulevan yhtään lähemmäksi eivätkä asiat etene. Pienen tauon jälkeen oli sitten kuitenkin pakko jatkaa lukemista, koska tämä tämä tarina on kokonaisuutena niin paljon vaikuttavampi ja huikeampi kuin kevyiden urbaanin fantasian kirjojen tarjoamat seikkailut.

Rand joutui edellisessä kirjassa Elaidan häijyjen sisarten vangiksi ja vaikka pakeneminen suoritettiin tyylikkäästi, Randin maine ja vaikutusvalta liittolaisten keskuudessa koki pahan kolauksen. Ja vaikka muutama Aes Sedai jäikin vangiksi ja muutama vannoi uskollisuutta Randille, vapaana juoksee edelleen iso joukko mahtia käyttäviä naisia, joiden todellisista aikeista ja päämääristä ei aina ota selvää. Eivätkä ne mahtia käyttävät miehetkään ole välttämättä kaikkein turvallisinta ja luotettavinta seuraa, kun kuka tahansa Rand mukaan lukien saattaa pimahtaa hetkenä minä hyvänsä.

Elayne ja Nynaeve etsivät edelleen sitä säitä hallitsevaa vatia ja käyttäytyvät samalla lapsellisemmin kuin koskaan. (Olen kyllä itse todella ylpeä ja itsepäinen, joten pystyn hyvin samaistumaan Nynaeven ahdistukseen, kun hänen pitäisi myöntää olevansa väärässä.)

Matilla on jälleen ongelmia naisten kanssa, kun kuningatar Tylin innostuu lähentelemään häntä. Perrinin ja Randin vaikeudet ihastustensa kanssa kyllä kalpenivat Matin koettelemusten rinnalla - ja lukijalla oli hauskaa.

Lan teki paluun, mikä taisi olla minulle tämän kirjan kohokohta <3

Kiteytettynä sanon, että "A Crown of Swords" junnasi turhauttavasti paikoillaan kaikkien turhien yksityiskohtien vuoksi, mutta kun on näin pitkälle päästy, on pakko jatkaa ja katsoa tarina loppuun asti.

Magic Strikes

"Magic Strikes" on Ilona Andrewsin Kate Daniels -sarjan kolmas osa. Kaksi ensimmäistä kirjaa kuuluivat kategoriaan "ihan kiva", mutta nyt tuntuu, että olen oikeasti päässyt sisälle tähän monipuoliseen maailmaan. Kate ei ole minulle enää mikään Anita Blaken korvike, vaan huomasin pitäväni hänestä ihan Katena.

Tällä kertaa Katen muodonmuuttajaystävät sekaantuvat kiellettyihin gladiaattoripeleihin - häviäjien kohtalo on luonnollisesti sama kuin muinaisessa Roomassa. Kate joutuu tietysti tunkemaan mukaan säpinään pelastaakseen ystävänsä.

Katen veressä ja syntyperässä on jotain todella erityistä ja ehdottoman salaista, mutta tarkempaa tietoa lukijalle ei ole tarjottu ennen kuin vasta nyt. Samalla selvisi, miksi Kate suunnittelee Rolandin, ikivanhan ja mahtavan "kuolemanherran" tappamista.

Katen ja Curranin välinen suhde on ihastuttanut minua alusta asti ja tämä kolmas kirja vain lisäsi vettä myllyyn. Curran sinänsä edustaa juuri sitä raivostuttavan ylimielistä ja aivan liian itsevarmaa paranormaalin romantiikan sankarityyppiä, jota tavallaan aina välillä inhoa, mutta tämän kaksikon vuorovaikutus yksinkertaisesti toimii. (Tai siis ei toimi, mikä aiheuttaa mielettömän hauskoja tilanteita.)

Toiminnan ja vauhdin puolesta Kate Daniels edustaa sellaista tavallista urbaania fantasiaa ja oikeastaan Katekin on ärhäkkään asenteensa ja taistelutaitojensa perusteella yhtä kliseinen hahmo kuin Currankin. Andrewsin tyyli, huumori ja kaikki pienet hauskat yksityiskohdat jostain tarkemmin määrittämättömästä syystä vain uppoavat minuun paremmin kuin monen muun. (Rottien alfa kosiskeli ihastustaan tunkemalla karkkia tämän patjaan.)

Olen siis varsin ihastunut ja tilasin hirveällä kiireellä jatko-osia ennen kuin olin edes ehtinyt tämän kirjan loppuun asti ^^

Kapteeni Nemo

Rakastin Jules Vernen kirjoihin perustuvia piirrettyjä lapsena ja olen jo monta vuotta halunnut lukea itse kirjoja. Klassikot saavat minut yleensä juoksemaan karkuun, mutta nyt yllätin itseni (ja varmaan kaikki blogiani seuranneet) tarttumalla "Kapteeni Nemoon".

Ennakkotietoni Kapteeni Nemosta oli, että hänellä on Nautilus-niminen sukellusvene aikana, jolloin sellainen oli todella ihmeellinen härveli. Tarinan varsinainen idea oli kuitenkin täysin hämärän peitossa ja halusinkin selvittää, mitä ja miksi se Nemo oikein touhusi Nautiluksensa kanssa.

Eletään 1800-luvun puoliväliä. Omituinen syvyyksien otus, todennäköisesti valtava sarvivalas, moukaroi laivoja. Professori Pierre Aronnax liittyy retkikuntaan, joka lähtee metsästämään tätä tuntematonta eläintä. Lopulta retkikunnan laiva sitten törmää tähän "merihirviöön" eli Nautilukseen. Aronnax ja pari muuta mukana ollutta miestä tipahtavat rytäkässä laidan yli ja päätyvät näin vahingossa kapteeni Nemon "vieraiksi".

Salaperäisellä kapteenilla ei ole aikomustakaan päästää vieraitaan takaisin ihmisten ilmoille levittämään tietoa Nautiluksesta. Aronnax kumppaneineen pääsee siis tutustumaan vedenalaiseen maailmaan Nautiluksen kulkiessa tropiikista jäätiköille ja takaisin.

Tämä (ilmeisesti) pojille suunnattu seikkailutarina on mahdollisimman kaukana urbaanista fantasiasta, mitä olen viime aikoina ahminut, ja koin eron aika virkistävänä. Professori Aronnax kuulosti suorastaan huvittavan jäykältä menneiden aikojen herrasmieheltä. Miten joku voi pysyä tilanteessa kuin tilanteessa niin äärimmäisen kohteliaana? Ero modernien fantasiatarinoiden (ja nuortenkirjojen) rääväsuisiin sankareihin oli suorastaan häkellyttävä. Olisi hauskaa lisätä tällainen hahmo jokaiseen kirjasarjaan, mutta tuskin nämä nuoret kirjailijat osaisivat edes kirjoittaa näin vakuuttavaa herrasmiestä.

Maisemat "Kapteeni Nemossa" olivat uskomattomat ja ajattelin koko ajan, että tästä saisi nykyteknologialla huikean elokuvan; jäävuoria, merenalaisia tunneleita, eksoottisia mereneläviä...

Se mikä minua häiritsi oli luonnontieteilijä Aronnaxin suhtautuminen eksoottisiin eläimiin. Nykyään luonnonsuojelu on iso juttu, mutta kohdatessaan harvinaisia lintuja Aronnax vain haaveili paratiisilinnusta tehdystä paistista! O.O

Sen verran viihdyttävä kokemus "Kapteeni Nemo" oli, että ahmittuani taas vähän urbaania fantasiaa ja hömppää voisin lukea lisää Vernen tarinoita ^^