keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

A Feast for Crows

No one who wears a crown is ever safe.


Ahkeroin jälleen George R. R. Martinin Jään ja tulen laulun parissa. Ostin sarjan neljännen kirjan "A Feast for Crows" englanninkielisenä pokkarina hetken mielijohteesta, kun kävin Suomalaisessa ihan toista kirjaa hakemassa. Aiemmat kirjat olen lukenut suomeksi, mutta englanninkielinen versio on niin paljon edullisempi ja sopii kokonsa puolesta paremmin laukkuun sullottavaksi, etten voinut vastustaa.

Lannisterit hallitsevat edelleen himoittua rautavaltaistuinta, vaikka sekä suvun vahva pää Tywin että hetken kuningasta leikkinyt Joffrey on poistettu pelistä. Valtaistuimella istuu nyt Joffreyn herttainen pikkuveli Tommen. Cersei suree vanhinta poikaansa ja taistelee samalla oman asemansa pönkittämiseksi. Miehet kun eivät näe, että Cerseistä olisi yhtä vahvaksi johtajaksi kuin isästään Tywinistä.

Lannisterit tarvitsevat kuitenkin muiden mahtavien sukujen tuen pysyäkseen vallassa. Joffrey meni naimisiin Tyrellin suvun Margaeryn kanssa saadakseen tämän vauraan suvun puolelleen. Nyt Tyrellit vaativat Margaeryn naittamista uudelle kuninkaalle ja painostavat Cerseitä antamaan suvun miehille tärkeitä virkoja.

Dornen sotaisat prinsessat puolestaan ovat päättäneet, että rautavaltaistuin kuuluu Tommenin isosiskolle Myrcellalle. Nämä neidot ovat valmiita painottamaan sanomaansa teräaseilla.

Kaukana pohjoisessa äpäräsyntyisestä Jonista on tehty yövartion päällikkö. Jonilla ei ole aikaa miettiä valtaistuinpeliä, vaan hänen täytyy löytää keino suojella koko valtakuntaa Muurin takana vaanivilta kauhuilta.

Rautasaarten valtias Balon Greyjoy julisti itsensä kuninkaaksi muiden uusien kruunupäiden joukossa. Nyt hän on kuollut ja jäljellä on tytär Asha ja kolme velipoikaa kiistelemässä johtajuudesta ja Rautasaarten tulevaisuudesta.

Tyrion on kateissa ja hänen aseenkantajansa Podrick päätyy matkaamaan Sansaa etsivän Briennen kanssa. Brienne ja Podrick muodostivat ehkä kirjan ihanimman parivaljakon. Podrick-parka kun ei edes osannut päättää, kutsuisiko Brienneä seriksi vai ladyksi :D

Hirveä määrä tässä oli taas enoja ja setiä ja toisten enojen ja setien käskyläisten murhaamia perheenjäseniä, mutta onnistuin pysymään kartalla. Henkilöiden suuressa määrässä on se hyvä puoli, että useat päät ja kädet voivat irrota ilman että tarinaa tarvitsee lopettaa. Yksi tämän sarjan parhaista puolista on ollut se, että joudun oikeasti pelkäämään lempihahmojeni puolesta; olen useampaankin otteeseen jäänyt tuijottamaan tekstiä epäuskoisena, kun jonkun hahmon kuolema on tullut ihan puun takaa. Nuortenkirjoissa ne mukavat sankarityypit selviävät aina jollain ihmeen konstilla juhlimaan taistelun ja sodan päättymistä.

Suuri pettymys tässä neljännessä kirjassa oli se, ettei Daeneryksen puuhista kerrottu lainkaan!!! O.O Hänestä vain juoruiltiin ja hänen päänsä menoksi tehtiin suuria suunnitelmia. Nyt pitää äkkiä metsästää se seuraava kirja ja toivoa, että tälle suosikkikuningattarelleni on annettu paljon sivuja siinä!

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Haukansilmä

"Liekehtivää leijonaa" jouduin metsästämään, mutta tämän Michelle Paverin sarjan kolmas osa "Haukansilmä" nökötti kiltisti useampanakin kappaleena lähikirjastossa.

"Liekehtivän leijonan" lopussa Hylas, Pirra ja leijonanpentu Täystuho pakenivat tulivuoren purkausta. Pirra ja Täystuho lähtivät erittäin vastahakoisesti kohti Keftiun saarta ja Pirran äitiä. Hylas puolestaan liittyi muiden kaivossaarelta pakenevien orjien joukkoon.

Nyt Hylas saapuu viimein itse Keftiulle ja kauhistuu nähdessään luonnonvoimien ja ruton runteleman saaren. Hylas järjesti Pirran keftiulaiseen laivaan, koska kuvitteli tytön olevan turvassa äitinsä luona. Ylipapitar, Pirran äiti, on kuitenkin kuollut ja kansaa uhkaa nälänhätä, koska aurinko on piilossa. 

Pirra on uskollisten orjien vankina syrjäisellä vuorella; ylipapittaren tytär täytyy pitää turvassa rutolta. Ainoa, mikä Pirraa piristää, on pesästään tipahtanut haukanpoikanen, jota hän alkaa hoitaa.

Kaaoksen keskelle saapuvat tietysti tarinan pääpahikset, Varikset, etsimään Pirran piilottamaa pronssitikaria. Ennustuksen mukaan Hylas pystyy tuon tikarin avulla tuhoamaan Varisten vallan. Telamon oli aikoinaan Hylaksen hyvä ystävä, mutta nyt hän on liittynyt täydellisesti Variksiin ja haluaa vain kostaa kaikki kuvitteelliset loukkaukset Hylakselle ja Pirralle.

Tämä oli loistava kirja yövuoroon; sopivan kevyt ja vauhdikas tarina, jotta pysyin hereillä (enkä tipahtanut kärryiltä, kuten meinasi käydä, kun erehdyin raahaamaan Jään ja tulen laulua töihin...)

Hylaksen ja Pirran välinen suhde muistuttaa huvittavan paljon nykyaikaan sijoittuvien lasten ja nuortenkirjojen sankareiden suhteita; tykkää, ei tykkää ja sitten kiukkuinen: "Me ollaan vaan kavereita!" Lopulta kaksikko on kuitenkin onnellisimmillaan yhdessä ^^

Kirjan lopussa kerrotaan, minne nuorten ja heidän eläinystäviensä matka seuraavaksi suuntautuu - ennustan, että tulossa on kiinnostava seikkailu!

torstai 24. maaliskuuta 2016

The Glasswrights' Master

Nyt on Mindy L. Klaskyn Glasswrights' -sarjan viides ja viimeinen osa "The Glasswrights' Master" luettu ^^

Morenian kuningaskunnan naapurit Brianta ja Liantine käyttävät prinsessa Berylinaa tekosyynä ja hyökkäävät Moreniaan. Rani ja kuningas Halaravilli pakenevat Sarmoniaan, Morenian etelänaapuriin, jonka metsissä myös Halaravillin kuningatar Mareka piilottelee vastasyntyneen kruununprinssin kanssa.

Myös Ranin entinen rakastaja Tovin on päätynyt Sarmoniaan ja liittynyt näyttelijäseurueen matkaan. Hän on ehtinyt tutustua läheisesti paikalliseen noitaan.

Ikävä kyllä Sarmonian metsissä vaanii kostonhimoinen Crestman ja muita Fellowship of Jar -salaseuran jäseniä. Crestmanin tavoite on tappaa Rani ja salaseura puolestaan on suunnitellut jo useamman kirjan ajan kaikkien viiden valtakunnan hallitsemista.

Lopulta juonitteluihin joutuvat sekaantumaan sekä Tovin että Sarmonian noitasisaret.

En monesti malta käyttää sanakirjaa apuna, mutta Klasky käyttää välillä sellaisia vanhaksi menneitä sanoja, että niiden etsimisestä sai hyvät naurut palkaksi. Halaravillin polvihousut, "breeches", sanakirja olisi ehdottanut ensimmäisenä takapuolta ja kaikkea peräpäähän liittyvää :D

Glasswrights' -sarja on ollut ihan mukavaa luettavaa, jonka parissa on ollut jännittäviäkin hetkiä. Tämä päätösosa ei kuitenkaan tarjonnut enää suurempia yllätyksiä, vaan tarina loppui kuten minä ja varmasti moni muukin lukija oli arvannut. Mielestäni "The Glasswrights' Master" muistutti jotain Disneyn elokuvaa. Kai se on pakko myöntää, että tämä oli nuortenkirjasarja. (Jään ja tulen laulu on tehnyt minusta liian vaativan...)

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Blue Moon

Verne laughed. He had one of those deep, rolling chuckles that matched his gravelly voice. "No wonder Richard's been having such a hard time finding a replacement for you. You are a solid, cast-iron, ball busting bitch."

I looked at his smiling face. I think it was a compliment. Besides, truth was truth. I wasn't down here to win Miss Congeniality. I was down here to rescue Richard and to stay alive. Bitch was just about the right speed for that.

Arvasitteko kyseisen nartun henkilöllisyyden? En sitten millään malttanut pitää näppejäni erossa Anita Blakesta. Varsinkin, kun tämän Laurell K. Hamiltonin sarjan kahdeksas osa "Blue Moon" odotti hyllyssä valmiina luettavaksi...

Anitan entinen sulhanen Richard on matkustanut Tennesseehen viimeistelemään tutkintoaan, kun hän joutuu vankilaan raiskausyrityksestä. Anitan ei auta muu kuin jättää mustasukkainen Jean-Claude kotiin (paikallinen mestarivampyyri pelkää Jean-Claudea kuollakseen ja aloittaisi sodan jos tämä näyttäisi naamaansa väärällä reviirillä) ja lähteä selvittämään tilannetta. Mukaansa Anita saa värikkään saattueen ihmissusia, -leopardeja ja vampyyreita.

Suoraan sanottuna olin jo ehtinyt toivoa, että tämä Anitan, Jean-Clauden ja Richardin välinen kolmiodraama olisi käsitelty loppuun. Jostain syystä kumpikaan komistus ei oikein innosta minua. Ja nyt Jean-Clauden kanssa seurusteleva Anita tulee jopa mustasukkaiseksi, kun käy ilmi, että Richard on ollut oikein aktiivinen etsiessään laumalleen uutta alfanarttua... Se oli tavallaan hauskaa, kunnes kaksikko alkaa tosissaan selvitellä tunteitaan.

Mielestäni kaikki muut Anitan ympärillä pyörivät söpöt urokset vain ovat paljon Richardia hauskempia; tässä kirjassa Nathaniel päättää keskellä lentokenttää riisua paitansa ja asettua Damianin arkun päälle poseeraamaan :D

Vauhtia ja toimintaa on huumorin lisäksi paljon, kuten sarjan aiemmissakin osissa. Anita saa jälleen paeta ja ampua henkensä ja koskemattomuutensa edestä. Lisäksi Anitalla on nyt ikioma leopardilauma, joiden puolustaminen vaatii useammankin tuliaseen heiluttelemista.

Väkivallan suhteen tämä ei ole missään vaiheessa ollut lastensarja, mutta olen unohtanut varoittaa, että seksi on myös rohkeasti edustettuna. Ja seksin suhteen tilanne tuntuu vain pahenevan kirja kirjalta - Anitan yliluonnolliset kyvyt kun ovat yhteydessä seksin tarjoamaan energiaan.

Osa varmaan tuomitsee tämän sarjan sen vuoksi, että sankaritarta piirittää joukko yliluonnollisia, hyvännäköisiä, usein puolialastomia miesstrippareita. Minua tympii oikeastaan vain Anitan ja Richardin välinen säätäminen, koska Richard on mielestäni niin toivottoman tylsä kaveri. Jasonin tai Damianin kanssa tilanteista uhkaa tulla paljon... herkullisempia ;)

Mitenköhän kauan jaksan odottaa ennen kuin hyökkään seuraavan osan kimppuun... 

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Maaliskuun sarjakuvia

Olen aivan liian laiska tehdäkseni jokaisesta pienestä, hetkessä lukaistusta sarjakuvapokkarista oman tekstin, minkä takia en ole yleensä edes maininnut näitä "kirjoja". Nyt päätin kuitenkin listata tänne lukupäiväkirjaani tämän kuun kevennykset. (Minähän luen yleensä niin hirveän raskaita opuksia...)

Maaliskuussa ilmestyi toinen osa mangasarjasta "Häntä pystyyn". Käsikirjoitus Yuka Katano, piirustus Haruki Takakura ja alkuperäisteos Aki Hamanaka. Sarjassa seurataan eläinlääkärin urasta haaveilevaa opiskelijapoika Seijiä, joka on liittynyt rahavaikeuksista kärsivään koirakerhoon. Kerhon tarkoitus on pelastaa koiria.

Ostin ensimmäisen "Häntä pystyyn" -pokkarin hetken mielijohteesta ja nyt lukemista oli tietysti pakko jatkaa, vaikka tämä ei ihan lempimangakseni noussutkaan. "Häntä pystyyn" ei ole liian masentava tai synkkä, mutta käsittelee kuitenkin oikeita, vakavia asioita tarinoissaan. Pidän hauskemmista, vähän epärealistisista mangoista, joissa on naurettavia kohtauksia ja hahmoja.

Tässä toisessa osassa käsitellään steriloimattomien koirien vahinkopentuja ja sitä, miten näistä pennuista tulee helposti hylättyjä kulkukoiria. Lisäksi paljastuu, että yliopistolla käytetään koe-eläimiä (koiria tietysti) opiskelijoiden harjoitusmateriaalina.

Joka kuukausi pitää tietysti aina lukea uusin Aku Ankan Taskukirja. Nyt vuorossa oli numero 437 "Kultakylpy". Ei kai tästä tarvitse sanoa muuta kuin "kevyttä viihdettä". Meno taitaa pysyä samana vuodesta toiseen; Roope puolustaa omaisuuttaan, Aku pakenee velkojia, Musta Pekka ei osaa pitää näppejään kurissa, Karhukopla yrittää turhaan päästä käsiksi Roopen rahasäiliöön... Hauskaa kohellusta ^^

Viime aikoina ongelmani Aku Ankan suhteen on ollut se, etten millään tunnu löytävän sopivaa rakoa taskareiden lukemiseen. Koko ajan on muka niin hirveä kiire edetä niiden fantasiasarjojen kanssa. Yhden Aku Ankan Taskukirjan lukeminenhan voi viedä jopa pari tuntia... Monesti luen taskarin vasta aivan kuun lopussa, kun se on "pakko" saada pois alta ennen seuraavan ilmestymistä. Kyllä, elämäni on rankkaa ja täynnä suuria haasteita :D

torstai 17. maaliskuuta 2016

Liekehtivä leijona

"Liekehtivä leijona" on Michelle Paverin nuorille suunnatun historiallisen sarjan toinen osa. Sarjan ensimmäisen osan "Delfiinin saaren" lukemisesta on vierähtänyt jo aikaa ja väliin on mahtunut turhankin monta muuta kirjaa. Olen nimittäin odottanut, että tämä sarjan toinen osa ilmestyisi spontaanisti lähikirjastoni hyllyyn. Lopulta, kun muistin "Delfiinin saaresta" enää päähenkilön nimen ja sen, että tämä ystävystyi delfiinin ja äidiltään karanneen tytön kanssa pronssikauden Kreikan pienellä saarella, aloin aktiivisesti metsästää "Liekehtivää leijonaa". Jouduin matkustamaan junalla ja kohtaamaan ihan oikeita, eläviä ihmisiä, mutta reippauteni palkittiin ja pääsin etenemään tämän tarinan kanssa ^^

Orpopoika Hylas etsii sisartaan, kun hänet siepataan kaivosorjaksi häijyjen Varisten valloittamalle saarelle. Varikset uskovat, että juuri Hylas pystyy tuhoamaan heidät yhden tietyn pronssitikarin avulla. Pronssitikari on nyt turvallisesti Varisten hallussa, mutta varmuuden vuoksi Hylas pitäisi tappaa - jos hänen olinpaikkansa paljastuu.

Ylipapittaren tytär Pirra pakeni jo "Delfiinin saaressa" äitinsä järjestämää pakkoavioliittoa, mutta vapautta kesti vain hetken. Sama kohtalo uhkaa häntä edelleen. Muutaman yrityksen jälkeen sinnikkyys palkitaan ja Pirra pääsee taas karkuun.

Edellisessä kirjassa Hylas ystävystyi delfiinin kanssa ja odotin delfiinin seikkailevan Hylaksen ja Pirran rinnalla koko sarjan ajan. (Paverin Muinainen pimeys -sarjassa päähenkilö löytää sudenpennun, joka kulkee loppuun asti mukana tapahtumissa.) "Liekehtivän leijonan" kolmas pääosa meni yllätyksekseni kuitenkin leijonanpennulle.

"Liekehtivä leijona" oli kevyt ja nopealukuinen kirja, mutta Michelle Paver on - jälleen kerran - tehnyt aivan käsittämättömän suuren työn tutkiessaan oikeiden leijonien käyttäytymistä ja Kreikan maastoa. Uskoisin, että "Liekehtivä leijona" on sellainen harvinainen kirja, joka on tarpeeksi kevyt ja vauhdikas nuorille, mutta kiinnostava vähän aikuisemmallekin lukijalle. Tai ainakin allekirjoittanut, jonka henkisestä iästä voidaan kiistellä, lukee tätä sarjaa oikein mielellään! ^^

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Burnt Offerings

Anita Blake -maratoni jatkuu, vaikka katkesikin useamman kirjan mittaiseksi ajaksi; luin siis tämän Laurell K. Hamiltonin sarjan seitsemännen osan "Burnt Offerings".

Anita ja Richard ovat eronneet, koska Richard söi paikallisen ihmissusilauman entisen johtajan. Nyt Anita seurustelee pelkästään kaupungin mestarivampyyrin Jean-Clauden kanssa.

Anitan ja ihmissusien uuden johtajan Richardin erosta huolimatta Anita joutuu jälleen puolustamaan lauman heikompia jäseniä ja heiluttamaan asetta kovapäisempien ihmispetojen kuonon edessä.

Lisäksi vampyyrien neuvosto lähettää vanhoja, mahtavia mestarivampyyreja terrorisoimaan Jean-Clauden väkeä. Anita sattui nimittäin tappamaan yhden neuvoston jäsenen...

Anita kerää pingviinipehmoleluja, mikä paljastui hänen poliisikavereilleen jokin aika sitten. Nyt poliisiasema on koristeltu pehmopingviineillä aina Anitan tullessa käymään ja Anita odottaa kauhulla vitsin loppuhuipennusta :D

Aloin lukea tätä vähän sellaisella pakko-saada-tätäkin-sarjaa-luettua -asenteella. (Omistamani pokkari on sivujen keltaisen sävyn perusteella odottanut lukemista jo muutaman vuoden. Kolmanteen lukuun päästessäni hengitykseni vinkui kuin poikabändin keskelle tipahtaneella teinitytöllä. Anita Blake on yksinkertaisesti mahtavaa viihdettä; voimakastahtoinen, suurisuinen hahmo, joka joutuu - joskus vahingossa, joskus tarkoituksella - jatkuvasti tilanteisiin, joissa tarvitsee hopealuodeilla ladattuja aseitaan.

Olen tainnut jo useampaan kertaan mainita, että olen täydellisen kyllästynyt ihmissusiin ja vähän vampyyreihinkin. Silti jaksan kirjasta toiseen (seitsemänteen) hehkuttaa tämän ihmissusia ja vampyyreita tulvivan sarjan viihdyttävyyttä. En itsekään oikein ymmärrä sitä. Ilmeisesti Hamilton osaa kirjoittaa pedoistaan sellaisia, että tällainen aiheella kyllästettykin lukija innostuu.

Yhdessä asiassa Hamilton tosin epäonnistuu minun suhteeni; Jean-Clauden pitäisi ilmeisesti saada (ainakin kaikki miehistä kiinnostuneet) kuolaamaan, mutta minut tämä käsittämättömän kaunis ilmestys jättää aika kylmäksi. *Heh heh* Richardin timmin vartalon ihasteleminenkaan ei oikein kiinnostanut allekirjoittanutta...

Onneksi lauman (laumojen) muut jäsenet olivat hauskoja. Stephenin voisin ottaa sylihauvaksi ja Jason-paran fobiat johtivat varsin viihdyttävään tilanteeseen :D