sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Obsidian Butterfly

Harhauduin useamman kirjan ajaksi Anita Blake -maratonireitiltäni, mutta nyt tuli jälleen sopiva rako jatkaa tämän Laurell K. Hamiltonin vauhdikkaan sarjan seuraavaan osaan. Vuorossa oli "Obsidian Butterfly".

Odotin hulvattomia kohtauksia komeiden, puolialastomien muodonmuuttajien kanssa ja turhauttavaa komiodraamailua Anitan ja hänen ihmissusi- ja vampyyripoikaystäviensä kesken. Olin siis - ihan positiivisesti - yllättynyt, kun tarina alkaa Edwardin, tunteettoman palkkamurhaajan, kutsuessa Anitan avukseen Meksikoon. Alueella riehuu olento, jota edes Edward ei halua kohdata ilman taustatukea...

He smiled at me , and it thawed his eyes to something close to warmth. He was glad to see me, genuinely glad. Or as glad as he ever was to see anyone. It wasn't comforting. In a way it was unnerving because one of the main reasons Edward liked me was together we always got to kill more than we did apart. Or at least I did. For all I knew, Edward might have been mowing down entire armies when he wasn't with me.

"Anita," he said.

"Edward," I said.

The smile turned into a grin. "You don't seem happy to see me."

"You being this happy to see me makes me nervous, Edward. You're relieved I'm here, and that scares me."

Heti saavuttuaan Albuquerguen lentokentälle Anita saa kokea kunnon järkytyksen; Ted Forrester, Edwardin laillinen henkilöllisyys, on kihloissa kahden lapsen äidin kanssa! O.O

Kyllästyin Anitan rakkaaseen ihmissusipoikaystävä Richardiin jo useampi kirja sitten, joten seikkailu Edwardin ja tämän kollegoiden kanssa kaukana Richardista oli positiivinen yllätys. Mahtui mukaan yksi alaston muodonmuuttajakin, mutta pääpaino oli murhamysteerin tutkimisessa ja villissä räiskinnässä. Ikivanhojen yliluonnollisten olentojen lisäksi Anita onnistuu tallomaan niin ammattimaisesti toimivien ihmisrikollisten kuin paikallisen ihmissusilaumankin varpaita.

Edward on ollut sellainen pelottava ja salaperäinen hahmo, joka ilmestyy jostain, tappaa suurella innolla ja katoaa sitten jonnekin. Onko "Edward" edes miehen oikea nimi? Tunteiden puolesta Edward muistuttaa aseitaan, joten hänelle on ollut mahdotonta kuvitella mitään normaalilta kuulostavaa ihmissuhdetta.

Suhtauduin kirjan alussa hieman epäluuloisesti ajatukseen Edwardin hahmon avaamisesta; jännittävät salamurhaajat muuttuvat helposti tylsiksi, jos heidän ajatuksiaan aletaan pohtia liikaa. Edwardissakin paljastui nyt pieniä pehmeitä säröjä, mutta ei mitenkään huonolla tavalla. Itse asiassa nautin suunnattomasti, kun Anita ja Edward rupesivat terapoimaan toisiaan; se oli hulvatonta!

Anitan ja Edwardin suhde oli jännittävää seurattavaa eikä Edwardin hahmo lässähtänyt tästä hieman läheisemmästä tutustumisesta. Minulle tuli tosin ikävä Anitan "laumaa" eli kaikkia niitä luttanoita ihmissusia ja -leopardeja (lukuun ottamatta siis Richardia, joka on vain tylsä).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti