sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Lumottu sormus

Kävin lainaamassa Katharine Kerrin Deverryn tarun toisen osan "Lumottu sormus" kirjastosta heti, kun olin saanut "Hopeatikarin" luettua.

Eeppinen kolmiodraama Deverryn myyttisessä maassa jatkuu; riideltyään veljensä kanssa Rhodry joutuu kiertelemään maata halveksittuna palkkasoturina. Apuna entisellä prinssillä on rakastettunsa Jill. (Ja apua ylpeä, rahasta ymmärtämätön nuorukainen tarvitseekin!)

Vanha tietäjä ja parantaja Nevyn, joka satoja vuosia sitten oli prinssi Galrion, jahtaa Deverryssä kierteleviä huumekauppiaita ja pimeän dweomerin (taikuuden) käyttäjiä. Nevyn on jo monen elämän ajan yrittänyt saada Jilliin asettuneen sielun toteuttamaan kohtaloaan dweomerin käyttäjänä, mutta Jill vaikuttaa yhtä hankalalta tapaukselta kuin edeltäjänsä. Jill toivoo vain, että hänen yliluonnollinen lahjansa katoaisi pikkuhiljaa, jos hän jättää sen huomiotta.

Välillä hypätään ajassa muutama sukupolvi taaksepäin seuraamaan Jillin ja Rhodryn edellisten inkarnaatioiden Gweniverin ja Ricynin kamppailua sisällissodan ravistelemassa Deverryssä. Gweniver ryhtyy pyhäksi soturipapittareksi pelastaakseen perheensä. Papittaret antavat siveyslupauksen, jonka rikkominen olisi kohtalokasta. Jännitystä siis piisaa, koska paikalla on mies, jonka sielu on jo monen elämän ajan himoinnut Gweniverin kantamaa sielua...

Ja löytyi "Lumotusta sormuksesta" niitä luvattuja sormuksiakin: salaperäinen muukalainen antoi aikoinaan Rhodryn haltijaisälle yhden sormuksen, joka tämän pitäisi antaa pojalleen. Tarkempaa selitystä lahjan antaja ei tarjonnut, mutta haltijaisä, jonka olemassaolosta Rhodry ei edes tiedä, otti tehtävän vakavasti ja lähtee nyt ihmisten joukkoon etsimään puoliveristä poikaansa.

Toinen sormus puolestaan on rehellisesti kähvelletty kuninkaan kätköistä ja päätyy monen sattumuksen kautta Jillin taskuun. Ikävä kyllä tämä sormus, joka on oikeasti puhuva, muotoaan muuttava jalokivi, houkuttelee häikäilemättömiä pimeän dweomerin taitajia kovemmin kuin uutuuskirjat himolukijaa...

"Lumottu sormus" etenee edellisen osan tavoin sopivan joutuisasti, vaikka menneisyydessä on kerrottavaa kymmenien vuosien ajalta. Juonessa pysyin ihan hyvin kärryillä. (En jäänyt liikaa märehtimään eri klaanien poliittisia näkemyksiä...)

Häijyjen pimeän dweomerin käyttäjien lisäksi osa "tavallisista" ihmisistä sortuu välillä ahneuden ja kateuden vuoksi tekoihin, jotka eivät kestä lähempää tarkastelua. Suurin osa hahmoista oli kuitenkin kunniallisia ja mukavia kuin lasten satukirjassa - ja ainakin yksi "he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti" romanssikin tämän kirjan sivupoluilta löytyi.

Sen ensimmäisestä kirjasta alkaneen kolmiodraaman loppuhuipennusta odotan kiinnostuneena; Galrion oli kihloissa Brangwenin (Jillin) kanssa, mutta myös Blaen (Rhodry) rakasti neitoa. Takapiruna jokaisella aikakaudella vaanii Brangwenin veljen uudelleen syntynyt hahmo, joka on aina sellaisessa asemassa, että Brangwenin himoitseminen on ehdottoman kiellettyä.

Varsinaisesti Jillin ja Rhodryn romanssin suhteen en ole jaksanut innostua, mutta onneksi nuorten välinen rakkaustarina on vain yksi pieni pala paljon isommasta kuviosta. Odotin ilmeisesti sarjan pyörivän pelkästään näiden uudelleen syntyvien sielujen välisen draaman ympärillä ja yllätyin siksi, kun kuvioon ilmestyi "ihan oikeita pahiksia". :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti