Legend

Gemmellin teokset ovat ihastuttaneet minua jo useaan otteeseen ja nyt sain käsiini Drenai-sarjan avauksen "Legendin". Tarina kertoo tällä kertaa vanhasta sankarista Drussista. Druss on oikeastaan jo lopettanut sankaroimisen ja vetäytynyt piilopirttiin aukomaan päätään kuolemalle, mutta kun vanhan ystävän linnoitus joutuu piiritetyksi, Druss marssii paikalle polvet ja selkä valittaen. Vanhuuteen kuoleminen on paljon pelottavampaa kuin ylivoimaisen vihollisen kohtaaminen kirves miehekkäästi kädessä.

"Legend" oli jälleen tällainen ihana sankarifantasia, jossa miehet ovat toinen toistaan kunniallisempia ja uskollisempia. Jostain syystä Gemmellin tyyli uppoaa minuun kuin kuuma veitsi jäätelöön, vaikka äsken antamani kuvauksen perusteella ei uskoisi minun kiinnostuvan tällaisesta menosta. Piiritys tarjosi sekä hulvatonta miehistä pullistelua, kun Druss uhosi viholliselle, että jännittäviä hetkiä salamurhaajien iskiessä. Mukavan lisämausteen tarjosivat omituiset munkit yliluonnollisine kykyineen.

Reippaita sankarinaisia olisin katsellut enemmänkin. Virae oli ihan mukavan ärhäkkä soturineito, mutta hän jäi hieman sulhasensa varjoon. Metsärosvo Caessa puolestaan oli todella kiehtova hahmo, jolla oli poikkeuksellisen jännittävä historia. Ikävä kyllä Caessankin suurin sankariteko oli toimia niiden miespuolisten sankareiden kainalosauvana. Se täytyy kyllä Gemmellin kunniaksi sanoa, etten ole pitkään aikaan lukenut mitään niin romanttista kuin Drussin kommentti edesmenneestä vaimostaan <3

"Legend" vakuutti minut lopullisesti siitä, että haluan lukea kaikki Gemmellin fantasiaseikkailut ja olenkin jo tilannut ison liudan jatko-osia. Nämä Gemmellin kovapäisen uskolliset, vahtikoiraa muistuttavat sankarimiehet tuovat aivan ihanaa vaihtelua nykyään muodissa oleviin kieroihin antisankareihin ^^

Mifongin aika

Aloitin J. S. Meresmaan Mifonki-sarjan silloin joskus ensimmäisen osan ilmestyttyä, mutta sitten... ilmestyi kaikkea muuta luettavaa ja ajan kuluessa kiinnostus tämän sarjan jatko-osia kohtaan hiipui. Nyt innostuin sitten lainaamaan yövuoroon hätävaralukemiseksi sarjan toisen osan "Mifongin aika".

Vuosien jälkeen muistin ensimmäisestä osasta, että nuori sankaritar Ardis joutui naimisiin aika ällöttävän mahtimiehen kanssa, rakastui matkan varrella itseään huomattavasti vanhempaan vierasmaalaiseen sankariin Danteen. Ardis ehti saada kaksoset, mutta sitten saatiin sitä äksöniä, johon liittyivät jotenkin mifongit, lohikäärmettä muistuttavat olennot, ja kirjan lopussa sankaritar olikin pakomatkalla jälkikasvunsa kanssa.

Näistä lähtökohdista oli jännittävää hypätä "Mifongin aikaan". Olin erityisen hämmentynyt tarinan pahisten suhteen, kun minulla ei ollut mitään muistikuvia sarjan pikkupahiksista. Sankareiden reaktioista piti nyt vain päätellä, kuka oli tehnyt jotain inhottavaa edellisessä kirjassa.

Muistan, että silloin ensimmäistä osaa lukiessa, Ardisin ja Danten romanssi ärsytti minua hirveästi, koska se oli kuin suoraan jostain lehtipisteen pikarakkausromaanista. (Tämän takia varmaan tuomitsin sarjan liian höttöiseksi ja pitäydyin "kunnon" fantasiassa".) Näin ollen odotukseni eivät olleet kovin korkealla.

Sain siis yllättyä, kun tämä neljän mifongin asuttama maailma paljastui todella kiehtovaksi. Kiinnostuin myös Ardisin ja hänen kaksostensa kohtalosta. Danten ja Ardisin romanssista en edelleenkään innostunut, mutta eipä se häirinnytkään.

Danten isosisko Linnin osuudet eivät alussa innostaneet minua lainkaan. Hän metsästää isoveli Arranin murhaajaa innokas rakastaja kannoillaan. En muistanut velipoikaa, murhaa, murhaajaa tai edes sankarittaren koiranpentumaisen sinnikästä ihailijaa, joten halusin vain hoidella nämä kohtaukset nopeasti pois alta. Linn tuntui minusta liian ärhäkältä ja agressiiviselta. Aivan kuin kirjailija olisi yrittänyt epätoivoisesti monipuolistaa hahmokaartia kovapintaisella, taistelutaitoisella naisella. Vasta kirjan lopussa Linn törmää kiinnostaviin voimiin ja minäkin heräsin.

Kiteytettynä sanoisin, että Meresmaa on luonut hienon maailman, joka sopii loistavasti kevyemmästä fantasiasta pitäville. Tällä hetkellä suunnittelen seuraavan osan varaamista kirjastosta. (Jostain syystä lähikirjastoni on haalinut hyllyynsä kaikki muut osat paitsi kolmannen.) Haluan nähdä, miltä maailma näyttää tämän kirjan lopputoimien jälkeen ja mitä Ardisin lapsille käy seuraavaksi. 

One Dark Throne

Luin monia maailmoja sitten Kendare Blaken nuorille suunnatun fantasiakirjan "Three Dark Crowns". Ilmeisesti pidin kirjasta, mutta olen välillä laiska lukemaan jatko-osia, joten asia vain jäi, kunnes tarina unohtui niin suurelta osin, ettei jatko-osaan enää viitsi tarttua... Nyt halusin lepuuttaa päätäni uusilta maailmoilta ja lompakkoa uusilta kirjoilta, joten lainasin kirjastosta tämän unohtuneen tarinan toisen osan.

Muistin ensimmäisestä kirjasta sen taikasaaren, jossa kuningatar synnyttää kolmostytöt. Tytöt kasvatetaan erillään kolmen eri "puolueen" toimesta ja teini-ikäisinä heille annetaan sitten vuosi aikaa tappaa sisarensa niin että jäljelle jää vain yksi kuningatar. En muistanut yhdenkään hahmon nimeä ja tyttöjen kyvyistäkin muistin ainoastaan sen, että yksi oli perehtynyt myrkkyihin, muttei ollut niin vahva kuin olisi pitänyt. Näillä tiedoilla hyppäsin iloisesti toiseen kirjaan :D

Ja hyvin sujui. Pääsin kevyesti mukaan tarinaan, vaikka ne edellisen kirjan suuret paljastukset ja juonenkäänteet olivatkin unohtuneet. Onneksi ensimmäisissä luvuissa tuli selville, että myrkkyprinsessa Katharine oli lentänyt lumottuun pöheikköön petollisen ihastuksen toimesta ja eläinprinsessa Arsinoe olikin siskoksista se, joka on immuuni myrkyille. Samalla selvisi muutenkin se, kuka oli ihastunut kehenkin.

Näiden oleellisten yksityiskohtien selvittyä viihdyin kirjan parissa mainiosti. Saari ja sen asukkaat olivat kiehtovia ja jännittäviä kaikkine salaisuuksineen. Monesti nuorille suunnatut kevyemmät fantasiakirjat eivät ole minulle tarpeeksi julmia ja häijyjä, mutta Blake osaa onneksi kirjoittaa niin, ettei tarina kuulosta pikkutyttöjen nukkeleikiltä :D

Tarinan kulkua kritisoin, sillä kuningatarkokelaat seurueineen tuntuivat siirtyvän monta kertaa edestakaisin kuin jumittuneessa lautapelissä. Ensin yksi lähtee jahtaamaan toista, joka piiloutuu, minkä jälkeen kaikki palaavat asemiinsa kunnes kolmas lähtee liikkeelle. Hetkittäin tuli sellainen tunne, ettei tarinakaan päässyt etenemään.

Minulla oli niin hauskaa sukeltaessani tällaisen merkittäviltä osin unohtuneen sarjan keskelle, että taidan kokeilla tätä jatkossakin; näitä ensimmäiseen osaan jääneitä unohtuneita sarjoja taitaa nimittäin allekirjoittaneella riittää :P

Midnight Falcon

David Gemmellin Rigante-sarjan avaus "Sword in the Storm" ei tehnyt ihan niin suurta vaikutusta kuin olin odottanut ja nyt tartuin uteliaana sarjan seuraavaan osaan "Midnight Falcon".

Olin aluksi yllättynyt ja hieman pettynyt, kun sankarina ei jatkanutkaan Connavar; mielestäni Connavarin asiat jäivät aika kiehtovaan solmuun ja olisin halunnut jatkaa niiden setvimistä. Nyt seikkailemaan lähtevät Connavarin poika Bane ja hänen ystävänsä, Vornan poika Banouin Juniori.

Gemmell keskittyi jälleen kerran enemmän hahmoihin kuin suureen eeppiseen taisteluun. Yleensä en jaksa hirveästi lukea sankareiden mielenliikkeistä, mutta Gemmell osaa kehittää kiehtovia persoonia. Bane oli sellainen tyypillinen sankarinuorukainen; kovapäinen, rehvakas ja hieman katkera isälleen, mutta pohjimmiltaan todella jalo ja kunniallinen. Banouin puolestaan oli sellainen surkea pelkuri, jolla oli nerokkaat puolustuspuheet toimilleen - tai siis toimimatta jättämisilleen.

Muidenkin hahmojen ajatuksia päästiin välillä kurkistamaan. Banouinin lisäksi turhauduin Meriaan, joka ei edes hengenhädässä suostunut pyytämään apua ihmisiltä, joita syytti - perusteettomasti - joistain vanhoista kuvitelluista loukkauksista. Oli sitten aivan mahtavaa seurata, miten Merian sopuisa ja hiljainen miniä sai lopulta tarpeekseen ja otti ohjat omiin käsiinsä.

Connavarin asiat jäivät ensimmäisen kirjan lopussa kesken muun muassa velipuoli Braefarin suhteen. Olinkin iloinen, että huolimatta Connavarin sivuosasta, Braefar palasi kuvioihin sen verran, että tämä varsin jännittävä tilanne saatiin selviteltyä.

Sellaista oikein suurta ja eeppistä pääjuonta ei tälläkään kertaa tuntunut olevan, mutta kaikkea pientä jännittävää toimintaa riitti mukavasti. Bane päätyi jopa gladiaattoriksi taistelemaan yleisön eteen! Lisäksi Gemmell osoitti jälleen kykynsä kiepauttaa sankareiden polku äkkiä aivan eri suuntaan kuin mihin olisin odottanut.

Sarjan ensimmäinen osa jätti minut pohtimaan, että pidinkö kirjasta ja miten paljon. Tästä toisesta osasta uskallan sanoa pitäneeni ja olen nyt innokas tutustumaan Gemmellin muihinkin tuotoksiin ^^

Rise of Empire

"Rise of Empire" sisältää Michael J. Sullivanin Riyria Revelations -sarjan kolmannen ja neljännen kirjan. (Yhdistämällä kaksi aika lyhyttä fantasiakirjaa saatiin kätevästi yksi oikean fantasiakirjan näköinen opus.)

Reipas maalaistyttö julistettiin edellisessä kirjassa jumalkuninkaan perijättäreksi ja näin ollen uudeksi keisarinnaksi. Ikävä kyllä tyttösen nimissä valtaa käyttävät samat vanhat vallanhimoiset miehet kuin ennenkin.

Naapurimaassa keisarinnan takapirujen vallantavoittelu huolestuttaa vanhaa ystäväämme prinssi Alricia ja hänen noitasiskoaan Aristaa. Arista lähtee omatoimisesti selvittämään asioita ja etsimään oikeaa perijää - keisarinnaksi kruunattu tyttö ei ilmeisesti sittenkään ole oikea tyyppi.

Royce ja Hadrian pestataan luonnollisesti mukaan menoon etsimään mystistä perijää ja jahtaamaan Roycen entistä ystävää ja nykyistä vihamiestä.

Viimeksi moitin Sullivanin hahmoja turhan kilteiksi, mutta nyt minua ei häirinnyt se, miten ihmeellisen mukavia Amalia ja Arista ja muut sankarit olivat. Tällä kertaa minua häiritsi Hadrianin synkistely; Hadrian halusi irrottautua kaikesta juonittelusta ja tappamisesta ja tehdä jotain merkityksellistä. Mikseivät mestarivarkaat voi vain olla ylpeitä ja onnellisia taidoistaan? Sellainen itsensä piiskaaminen ja täydellisen kunniallisen elämän tavoitteleminen alkaa olla vähän liian tuttu ja puiseva teema sankareiden keskuudessa.

Lisäksi pitkästyin hieman siinä toisen kirjan aikana, kun Hadrian ja Royce lähtivät sitä katkeraa hyypiötä metsästämään. En oikein ymmärtänyt, miksi sitä Merrick-kaveria piti jahdata maailman toiselle puolelle, ja olin tässä vaiheessa paljon kiinnostuneempi palatsin tapahtumista onnettoman pikku keisarinnan ja hänen reippaan palvelustyttönsä suhteen. Toisaalta siellä "maailman toisella puolella" oli kyllä kaikenlaista kiehtovaa ja jännittävää vastassa.

Taas tuli valitettua kauheasti, mutta suoraan sanottuna olen nyt lämmennyt tälle alun perin "ihan kivana" pitämälleni sarjalle. Mielestäni tässä on oikein hieno ja viihdyttävä fantasiaseikkailu monipuolisella maailmalla ja mukavilla hahmoilla. Loppu jäi tällä kertaa niin törkeän kammottavasti kesken, että seuraavaan osaan on pakko päästä käsiksi vielä joskus.

Godsgrave

Jay Kristoff teki sellaisen vaikutuksen "Nevernightilla" - ja jätti Mian tarinan kutkuttavaan kohtaan - että piti heti varata kirjastosta sarjan toinen osa "Godsgrave".

Tarina etenee kahdessa aikatasossa; "nykyhetkessä" seuraamme Mian matkaa gladiaattoriksi ja välillä hyppäämme ajassa hieman taaksepäin selvittämään, miten näin pääsi käymään ja miksi Mialla on taustatukenaan niin järkyttävän odottamaton henkilö.

"Nevernight" oli hyvä. "Godsgrave" lumosi minut. Edes se ärsyttävä alaviitteiden viljely ei häirinnyt, kun tarina tempaisi mukaansa heti ensimmäisistä hämmentävistä minuuteista lähtien. Gladiaattorit ja oikeasti veriset taistelut areenoilla ovat aina mahtavaa viihdettä. Kun tähän lisättiin vielä muut juonenkäänteet, salaisuudet, yllätykset ja harvinaisen värikäs ja typerryttävän odottamaton romanssi, lopputulos oli loistavaa viihdettä.

"Godsgrave" sopii niille, jotka haluavat toimintaa, seksiä ja yllättäviä käänteitä ilman liiallista hempeää höttöä. Nopeatempoisuuden ja sankarittaren iän puolesta tämä sarja sopii nuorten fantasiaa lukeville, mutta uskon monen raskaampiakin fantasiaopuksia pitävän tästä.

Nevermoor: Morriganin koetukset

Jessica Townsendin uusi nuorille suunnattu fantasiakirja "Morriganin koetukset" on herättänyt suurta ihastusta ja saanut jonkinlaisen maineen uutena Harry Potterina. Rakastin Pottereita ja kasvoin niiden ansiosta fantasiafriikiksi, joten uteliaisuus "Morriganin koetuksia" kohtaan oli suunnaton. Toisaalta taas pelotti tarttua tähän kirjaan. Uskoin, että "Morriganin koetukset" olisi hyvä - jopa yhtä hyvä tai parempi kuin Potterit, mutta pelkäsin olevani jo liian vanha nauttimaan tällaisesta.

Yksitoistavuotias sankaritar Morrigan on sattunut syntymään huonona päivänä ja on siksi kirottu. Häntä syytetään kaikesta epäonnesta huonoista sadoista sairaskohtauksiin. Pahinta on, että hän tulee kuolemaan ajan viimeisenä iltana. (Kirjassa on kiehtova ajanlasku.)

Morriganin kuoliniltana omituinen, mutta mukavanoloinen mies Jupiter tulee hakemaan häntä toiseen valtioon ja toiselle aikavyöhykkeelle. Jupiter tarjoaa Morriganille tilaisuutta liittyä ihmeelliseen Meineikkaaseen seuraan - tai siis seuran pääsykokeisiin. Sadat lapset osallistuvat neljään koetukseen, joiden perusteella seura valitsee yhdeksän uutta jäsentä.

Yllätyksekseni - ja suureksi helpotuksekseni - tarina tempaisi minut mukaansa kuten mikä tahansa jännittävä ja hyvin kirjoitettu kirja. Odotin innolla, miten Morriganille kävisi koetuksissa. (Vaikka tietysti uskoin koko ajan, että loppu olisi onnellinen sankarittaren ja hänen ystäviensä kannalta.)

Tarinan pahis oli ujutettu mukaan hienosti ja hänellä oli jännittäviä näkemyksiä itsestään ja Morriganista.

Lempihahmoni oli varmaan Pihlaja, koska kuka voi vastustaa iloista keppostelijaa?

Muuten maailma oli värikäs ja hauskan taianomainen. Monet asiat olivat lastenkirjaan tyypillisellä tavalla hupsuja.

Olen uskomattoman onnellinen siitä, että pidin tästä kirjasta. En varmaan enää tänä päivänä jaksaisi lukea yksinomaan tällaista fantasiaa, mutta raskaampien kirjojen lomassa nautin tästä suuresti. Kiinnostuin hahmoista ja tarinasta oikeasti ja odotan nyt innolla seuraavaa osaa. Ihanaa, etten olekaan liian vanha viihtyäkseni hyvän nuortenkirjan parissa. Suosittelen lämpimästi kaikille uusille ja vanhoille Potter-faneille ^^

Nevernight

Odotellessani tilaamiani kirjoja jatkoin kirjaston valikoiman penkomista ja lainasin Jay Kristoffin "Nevernightin".

Sankaritar Mia oli kymmenenvuotias, kun hänen isänsä teloitettiin petturina, koska tämä sattui kannattamaan väärää puoluetta. Koko perhe menetti samalla asemansa. Nyt muutamaa vuotta myöhemmin Mia pyrkii sisään ammattitappajien järjestöön kostaakseen miehille, jotka tuomitsivat isän.

Ongelmani nuorille suunnattujen fantasiakirjojen kanssa on monesti se, etteivät ne ole tarpeeksi verisiä ja häijyjä. "Nevernightin" kanssa ei tullut tätä ongelmaa. Päähenkilö Mia oli teini-ikäinen, mutta meno oli kuin aikuisten kirjassa. Väkivaltaa riitti ja mukana oli myös loistavaa kaksimielistä huumoria. Kuvailisin tätä lyhyesti Harry Potterin grim dark -versioksi.

Mia joutuu harjoittelemaan ja opiskelemaan selviytyäkseen kokeista, joiden perusteella järjestö valitsee uudet jäsenet. Kuolemantapauksia ja vihamielisiä kilpakumppaneita mahtuu matkan varrelle. Pari kuolemantapausta sattuu koetusten ulkopuolella aiheuttaen hämmennystä.

Ehdottomasti parasta tässä kirjassa olivat ne lopussa tulevat yllätykset, kun asiat alkavat paljastua. Muutenkin Mia teki lopulta jännittäviä valintoja.

Hauskaa oli myös Mian alituisena seuralaisena oleva varjokissa, joka saa voimaa syömällä Mian pelkoja. Tämä "ei-kissa" osasi laukoa mahtavia kommentteja.

Romanssienkaan suhteen "Nevernight" ei ollut turhan siirappinen tai noudattanut perinteistä nuortenkirjan kaavaa. "Yllättävä" kuvaa hyvin tätäkin osa-aluetta.

Se mistä en pitänyt, olivat lukuisat alaviitteet. Monet maailmaa tai henkilöiden menneisyyttä valottavat selitykset oli tekstin sijaan sijoitettu - monesti humoristisiin - alaviitteisiin. Tyyli ärsytti minua, koska alaviitteiden etsiminen tuntui aina katkaisevan lukemisen.

Suosittelen tätä kaikille, jotka pitävät hieman häijymmistä fantasiaseikkailuista ^^

Cruel Beauty

Rosamund Hodgen nuorten fantasiaromaani "Cruel Beauty" on Kaunottaren ja hirviön uudelleenkerronta.

Aloitan sanomalla, että "Cruel Beauty" on mahdollisimman kaukana siitä fantasiatyypistä, joka yleensä innostaa minua eniten. Kaunotar ja hirviö ei ole ikinä ollut lempisatuni; lempielokuvani oli Kaunotar ja kulkuri, joten olin syvästi loukkaantunut, kun melkein samannimisessä tarinassa ei sitten seikkaillutkaan ihania koiria vaan joku muija ja harvinaisen karvainen miehenkuvatus.

"Cruel Beauty" löytyi kuitenkin sopivasti ja kirjastosta ja luotettavat lähteet ovat kehuneet sitä, joten päätin kokeilla jotain uutta. Nämä satujen uudelleenkerronnat ovat minulle sellaista jännittävän tuntematonta maastoa.

Nyxin isä teki aikoinaan sopimuksen maata piinaavan demoniprinssi Ignifexin kanssa ja lupasi tyttärensä tälle vaimoksi. Seitsemäntenätoista syntymäpäivänään Nyx sitten matkaa demoniprinssin linnaan suunnitelmanaan tappaa tämä.

No, suloinen YA-romanssihan siitä syttyi tietysti...

En itse asiassa valita. Nyxin ja Ignifexin nahistelu oli oikeasti huvittavaa luettavaa, maailma arvoituksineen oli kiehtova ja se romanssi oli aika ihana. Tajusin Shaden ja Ignifexin salaisuuden melko pian ja tunsin itseni tosi älykkääksi. Sitten aloin miettiä, että ehkä kaksikkoa yhdistävä suuri salaisuus olikin sellainen itsestäänselvyys, mikä piti ymmärtää heti kättelyssä :P

Tällä hetkellä olen innostunut lukemaan sarjan seuraavan osan, mutta maailma on niin täynnä tuntemattomia fantasiakirjoja, että saa nähdä...

The Darkness that Comes Before

Goodreads uskoi minun pitävän R. Scott Bakkerin fantasiaromaanista "The Darkness that Comes Before", joten päätin kokeilla onneani.

Tällä kertaa ei osunut ihan nappiin. "The Darkness that Comes Before" oli raskas luettava. Kirjan pääjuoni oli sota, mutta en nyt ole ihan varma, sotivatko höyrähtänyt keisari ja fiksumpi prinssi oikeaa vihollista vastaan. Kirjassa oli useita eri valtioita, vielä useampia heimoja ja hallitsijoita, useampia velhojärjestöjä ja ilmeisesti pari eri kirkkoa.

Esinäytöksestä en saanut selkoa, mutta siitä tuli mieleen Jään ja tulen laulu ja ne Muurin takana väijyvät zombit. Tarinan edetessä velho Achamian onneksi selitti asioita niin että tällainen yksinkertainenkin lukija suunnilleen ymmärsi mitä tapahtuu.

Isänsä luokse matkaava prinssi Kellhus puolestaan jäi loppuun asti isoksi arvoitukseksi. Ei mies tainnut itsekään tietää, miksi hän oli menossa määränpäähänsä. Ja mikä Kellhus loppujen lopuksi on? Toivottavasti en ole oikeasti näin tyhmä, vaan asia paljastetaan vasta seuraavissa kirjoissa.

Hahmot olivat todella mielenkiintoisia ja hienosti rakennettuja enkä pitänyt maailmaakaan mitenkään tylsänä paikkana. Taisteluiden ja armeijoiden etenemistä kuvaavat kohdat puolestaan tuntuivat välillä puuduttavilta. Lisäksi asioita olisi pitänyt esitellä jotenkin selkeämmin.

Näin ollen minulla on nyt hirveä ongelma yrittää arvioida tätä kirjaa. Lukeminen kävi työstä, mutta minua melkein houkuttaisi tarttua seuraavaan osaan. Haluttaisi tietää, mitä Kellhus oikein aikoo tehdä ja mikä hän ylipäätään on ja miten muille hahmoille käy. Jatko-osien lukeminen ei ehkä olisi yhtä hankalaa, kun maailmaan ja hahmoihin on jo tutustunut.

Shadows on the Moon

Zoë Marriottin "Shadows on the Moon" odotti pitkään hyllyssä ennen kuin loman kunniaksi uskalsin tarttua siihen.

Tämä nuorille suunnattu fantasiaromaani kertoo Suzumesta, jonka isä tapetaan epäiltynä petoksesta. Suzume on pelkkä tyttö miesten hallitsemassa, muinaista Japania muistuttavassa maailmassa. Suzumen ainoa keino kostaa isänsä murhaajalle on vietellä prinssi taikavoimiensa avulla.

Kirjan kannessa mainitaan Tuhkimo, mutta aika vaikea tästä tarinasta on löytää yhteyksiä tuohon satuun. Suzume piileskelee yhdessä vaiheessa tuhkan peittämänä keittiöpiikana ja hän joutuu osallistumaan "tanssiaisiin" herättääkseen prinssin huomion. Ilman kannen Tuhkimo-kommenttia en olisi edes yrittänyt keksiä yhteyksiä...

Satuviittauksia enempää pohtimatta ihastuin tähän tarinaan niin paljon, että toivon päässeeni eroon minua pitkään vaivanneesta inhosta nuorten fantasiakirjallisuutta kohtaan.

Kirjan juoni tempaisi mukaansa ja suorastaan ahmin sivuja halutessani tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Suzumen kielletty romanssi oli aika perinteinen söpö nuortenkirjatapaus, mutta muuten meno oli monesti synkkää ja häijyä ja loppuun asti sai jännittää, miten sankarittaren suunnitelmat etenisivät. Kano Akira oli hahmona aivan ihana ja hänen salaisuutensa oli mahtava. Aasialaisesta kulttuurista piirteitä saanut maailma toimi hyvin tarinassa.

Suosittelen "Shadows on the Moonia" kaikille nuorten fantasiaa lukeville ^^

Sword in the Storm

David Gemmell ihastutti minut Troy-trilogiallaan - kolmas osa odottaa jo valmiina hyllyssä! Tässä välissä tuli kuitenkin pakottava tarve tutustua Gemmellin fantasiatarjontaan; Gemmell on ilmeisesti varsin suosittu ja maineikas "sankarillisen" fantasian saralla.

"Sword in the Storm" aloittaa Rigante-sarjan. Tarina on juuri sellaista tuttua perusfantasiaa: pienen kylän poika Connavar pelkää kuollakseen pelkurin mainetta ja päätyy sen vuoksi tekemään välillä suorastaan typeriä ja uhkarohkeita sankaritekoja. Vuosien varrella hänestä sitten tulee kylänsä suuri sankari.

Gemmell käytti runsaasti aikaa hahmojen ja hahmojen välisten suhteiden rakentamiseen. Suurin osa miehistä oli juuri sellaisia vanhanaikaisia kunnon sankareita, jotka tekevät oikein, koska miehen kunnia on hänen arvokkain omaisuutensa. En valita, koska näistäkin lähtökohdista saatiin kiehtovia kuvioita, kun kateus ja naisongelmat sekoittivat soppaa. Valitan sitten siitä, että naiset jäivät pahasti sivuosaan. Naisten tehtävä oli odottaa kotona, kun miehet lähtivät etsimään kunniaa taistelukentiltä.

Juonen suhteen Gemmell ei myöskään ollut parhaimmillaan; ensimmäiset pari sataa sivua kului pikkukylän arkisissa touhuissa, teinipoikien kilvoitteluissa ja vanhempien parisuhdeongelmia märehtiessä. Sitten hypättiin äkkiä tien päälle seikkailemaan ja saatiin pari veristä kohtausta niin yllättäen, että ihan häkellyin. Sitten oltiin taas kotikylässä kosiskelemassa tyttöjä ja ärhentelemässä kilpakosijoille. En tainnut missään vaiheessa tajuta, mikä kirjan iso pääjuoni oikein oli.

Kokonaisuus jäi vähän sekavaksi, mutta kiinnostuin sen verran, että haluan lukea seuraavan osan ja selvittää, lähtisikö tarina kulkemaan sujuvammin.

The Surface Breaks

Ihmeitä tapahtuu; olin kirjastossa etsimässä jotain kevyttä ja helppoa luettavaa yövuoroon, kun silmäni osuivat Louise O'Neillin uutuuskirjaan "The Surface Breaks". Tämä pienen merenneidon uudelleenkerronta ilmestyi vasta hetki sitten Goodreadsin mainoksiin ja blogeihin ja ajattelin odotella vielä pitkään ennen kuin edes katsoisin, löytyisikö se kirjaston valikoimasta. Tällä kertaa odotus loppui lyhyeen ^^

Tarinan tapahtumat noudattavat alkuperäisen sadun käänteitä, mutta sanoma on varsin kaukana ainakin siitä suloisesta Disneyn versiosta. Tyttöjen ja naisten asema niin meren alla kuin maan pinnalla on nimittäin surkea ja rakkauden löytämisen sijasta pieni merenneito etsiikin lopulta vapautta itselleen ja sisarilleen.

Tämä oli nyt toinen nuorten fantasiakirja putkeen, josta pidin kovasti. Kirjan loppuratkaisu jännitti minua hirveästi, koska H. C. Andersen ja Disney olivat jo esittäneet kaksi vaihtoehtoa, odotin nyt suuren yllätyksen tarjoavaa kolmatta versiota.

Minua ehkä hieman häiritsi se, miten ärhäkän feministinen näkökulma kirjassa oli. Eikö mukaan olisi saatu ujutettua edes pari mukavaa ja fiksua miestä ja joku onnellinen heteropari sinne taka-alalle?

Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen ja suosittelen tätä lämpimästi kaikille - paitsi ehkä sen Disneyn version uskollisimmille kannattajille, koska "The Surface Breaks" ei ole söpö.

Nämä satujen uudelleenkerronnat ovat minulle aika tuntematonta maastoa, mutta tämän kokemuksen jälkeen voisin tutustua muihinkin ^^

Tuhat kerrosta; Huipulla

Katharine McGeen "Tuhat kerrosta" -sarjan toinen osa on vilahdellut blogeissa ja mainoksissa ja kun näin sen nököttämässä sopivasti lähikirjaston hyllyssä, oli ihan pakko napata se mukaan.

Ensimmäisen osan tavoin myös tämä toinen kirja, "Huipulla", alkaa esinäytöksellä, jossa yhdelle tytölle käy köpelösti. Olikin sitten hauskaa lähteä lukemaan miettien, kuka tämä tyttö on ja mitkä tapahtumat johtavat lopputilanteeseen.

Meno on jälleen kuin Gossip Girlin scifiversiossa. Tunnustan avoimesti, että olin unohtanut lähes kaikki yksityiskohdat ensimmäisestä kirjasta. (En edes muistanut, kuka tönäisi kenet alas tornista ja miksi.) Tämä ei onneksi haitannut, koska asiat palautuivat nopeasti mieleen.

"Huipulla" oli yhtä koukuttava ja nopealukuinen kuin sarjan ensimmäinen kirja - ja Gossip Girl. Avery oli ihanan raivostuttavan lapsellinen ja itsekeskeinen. Leda tuntui alussa hirveältä nartulta, mutta tarinan edetessä hänestä tulikin ehkä lempihahmoni. Watt oli sellainen mukava tyyppi, mutta Nadia teki hänen osuuksistaan kiinnostavia. Uusi tyttö Calliope toi tarinaan jännitystä. Hänellä kun oli paljon salaisuuksia ja kaiken huipuksi hän iski silmänsä Atlasiin. Muiden draamailun rinnalla Rylinin touhut olivat minusta hieman tylsiä ja halusin aina vain päästä nopeasti eteenpäin seuraamaan, kuka lähtee juhlista kenen kanssa.^

Viime aikoina nuorten dystopioiden synkät maailmat eivät ole innostaneet minua yhtään. McGeen maailma vaikuttaakin onnekseni valoisalta paikalta; perinteinen pihvi on harvinaista herkkua, mutta muuten ruokaa ja puhdasta vettä tuntuu riittävän ja saasteetkin ovat ilmeisesti kadonneet jonnekin (uusien energianlähteiden ansiosta?). Ihastuin erityisesti niihin vedenalaisiin perunaviljelmiin.

Tarina jäi useammaltakin osalta herkulliseen ja hämmentävään kohtaan ja odotan nyt innolla seuraavaa osaa ^^

Traitor's Blade

Goodreads on tuputtanut minulle sinnikkäästi Sebastien de Castellin Greatcoats-sarjaa ja vihdoin ehdin tarttua sarjan avausosaan "Traitor's Blade".

Kuningas on mestattu vallanhimoisten herttuoiden toimesta. Aiemmin rahvaan oikeuksia valvoivat kuninkaan huolella valikoimat sotilaat, "greatcoats", mutta aateliston vallankaappauksen jälkeen näistä kuninkaan miehistä ja naisista on tullut halveksittuja hylkiöitä.

Falcio Val Mond oli aikoinaan ensimmäinen greatcoat, mutta nyt hän kiertää maata kahden kumppanin kanssa ja yrittää epätoivoisesti toteuttaa edesmenneen kuninkaansa viimeistä tahtoa.

Falcio on sankarina äärimmäisen kunniallinen ja oikeudenmukainen mies, joka on kokenut julmia menetyksiä, mutta jatkaa silti matkaa yhtä jalona kuin satujen ritarit. (Luttana ja ihana mies, toisin sanoen.) Falcion ja hänen kumppaniensa välinen huulenheitto oli hauskaa luettavaa.

Juoni oli hieno. En ehtinyt pitkästyä, kun tasaisin väliajoin joku osoitti sankareita jonkinlaisella aseella. Loppua kohti tuli myös käänteitä, jotka yllättivät minut täysin. Voin vain todeta erehtyneeni parin hahmon suhteen oikein kunnolla!

Maailman yliluonnollista puolta ei hirveästi esitelty tässä ensimmäisessä osassa, mutta juoni oli muuten niin viihdyttävä, etten koe tätä hirveänä puutteena.

Erityiskiitokset annan mahdollisesti inhottavimmasta kelmistä, jonka olen koskaan kirjassa kohdannut; herttuatar Patrionaa vihasin niin antaumuksella, että kiemurtelin tuolillani.

Nyt pitäisi saada jostain sarjan seuraava osa, jotta selviää, mitä Falciolle ja kaikille hänen ihanille ystävilleen seuraavaksi tapahtuu. Uskon, että luvassa on kaikkea jännittävää ^^

The Tethered Mage

Goodreads vilautteli minulle Melissa Caruson uudehkon kirjasarjan avausosaa "The Tethered Mage". Kyseessä on seikkailu maailmassa, jossa kaikki velhot "rengastetaan" eli heidän voimansa kahlitaan ja valjastetaan hallitsijoiden määräämiin tehtäviin.

Tarinan sankaritar on Amalia, hallituksessa istuvan naisen tytär ja perijätär, joka on ikävä kyllä kiinnostuneempi kirjoista kuin politiikasta. Eräänä päivänä hän törmää kadulla toiseen nuoreen naiseen, Zairaan, joka on onnistunut piilottamaan taikavoimansa tähän asti. Sattuman oikusta Amalia ja avoimen vihamielinen Zaira joutuvat nyt yhdessä liekaan.

Kirjan ajatus kuulosti todella hyvältä, mutta alkaessani lukea tajusin, että tämähän onkin ya:ta... O.O Mielenkiintoni meinasi lyssähtää alkuunsa, kiitos tämän asenneongelmani. Keskityin kuitenkin sinnikkäästi lukemaan eteenpäin ja pääsin kuin pääsinkin tarinaan sisään ja huomasin kiinnostuvani häijystä prinssistä ja Zairan ja Amalian ongelmista.

Juoni oli hyvä, kun vain annoin tarinalle mahdollisuuden. Velhojen kerääminen yhteen ja valjastaminen hallituksen aseiksi kuulosti kovasti Robert Jordanin Ajan Pyörän seanchanilaisten tyyliltä. Muuten kirjan tyylistä tuli mieleen Marie Rutkoskin suosittu Winner's-sarja. Juonessa oli mukavasti jännittäviä käänteitä ja yllätyin ihan kunnolla, kun pari pahista paljastui. Olen ihan kiinnostunut lukemaan, miten Amalialle ja Zairalle seuraavaksi tapahtuu.

Romanttista puolta pitää aina muistaa kommentoida; tällä kertaa mentiin sellaisella söpöllä ja herttaisella linjalla. Amalian romanssin esteenä on tietysti iso luokkaero. Ei minulla kuitenkaan ole valittamista; mukava pari. Zairan ihastumisissa oli vähän enemmän väriä ja pohdittavaa lukijalle. Uskon kyllä, että moni lukija arvaa Zairan romanssin suunnan ennen loppuhuipennuksia.

Suosittelen "The Tethered Magea" erityisesti nuorille suunnatun fantasian ystäville ^^

Theft of Swords

Michael J. Sullivanin kirjoja Goodreads on tyrkyttänyt minulle niin sinnikkäästi, että tartuin vihdoin kirjailijan ensimmäisten tuotosten yhteisniteeseen "Theft of Swords".

Tarinan sankarit, Hadrian ja Royce, ovat maineikkaita ammattivarkaita, joita rikkaat aateliset palkkaavat varastamaan asioita muilta rikkailta. Kaksikko joutuu pahaan pulaan, kun he kompastuvat vastamurhatun kuninkaan tuoreeseen ruumiiseen kesken hämärän toimeksiannon.

Juoni itsessään oli aika perinteinen ja suoraviivainen fantasiaseikkailu; vallantavoittelijoita, muinainen hirviö, salaperäinen ikivanha velho ja kadonnut prinssi...

Hadrian ja Royce olivat hauska parivaljakko. Toisin kuin synkemmissä fantasiatarinoissa, sankarit ja suurin osa muista hahmoista, olivat todella mukavia ja kunniallisia henkilöitä. Mukana oli muutama häijympi ja ahneempi vihollinen, mutta aika kiltiksi seikkailuksi tämä jäi. Hienoa oli mielestäni riittävä naisedustus; merkittäviin tekijöihin kuuluivat niin noidaksi syytetty prinsessa kuin herttainen maalaistyttökin.

Sullivan oli tehnyt hienoa työtä luomansa maailman historian ja jumaltaruston kanssa. Haltia- ja kääpiönaapurit kuulosti ensin vähän turhan klassiselta ratkaisulta, mutta siitä tulikin lopulta kiehtova kokonaisuus.

"Theft of Swords" oli hyvä ja viihdyttävä fantasiakirja enkä koe tuhlanneeni aikaa tätä lukiessa. Olisin ehkä kaivannut hieman häijympiä vastustajia, hieman suurempia persoonallisuuksia hahmoihin ja hieman tyrmäävämpiä koukkuja juoneen. Lopussa paljastui pari jännittävää yksityiskohtaa ja saatan hyvinkin jatkaa sarjan parissa selvittääkseni, mitä näille sankareille vielä tapahtuu.

Emperor of Thorns

"Emperor of Thorns" on kolmas osa prinssi (sittemmin kuningas) Jorgista kertovasta trilogiasta.

Jorgilla on nyt kruunu ja kuningatar ja jopa liittolaisia sukulaisten keskuudessa, mutta rauhassa hän ei saa olla. Katherine-täti, Jorgin suuri ihastus, piinaa hänen uniaan ja koko ihmiskuntaa uhkaa Kuollut Kuningas zombiarmeijoineen.

Ensimmäisen kirjan perusteella en olisi uskonut, että tarina kääntyisi vielä tällaiseksi. Jorghan raivasi tiensä kuninkaaksi vain siksi, että kaikki sanoivat hänelle, ettei hän pystyisi siihen tai ettei hänen pitäisi tehdä sitä. Nyt Jorg ryhtyy toimeen - vanhalla väkivaltaisella tyylillään tietysti - pelastaakseen ihmiskunnan Kuolleelta Kuninkaalta.

Rakastan nekromantikkoja ja herätettyjä ruumiita, joten pidin hurjasti Kuolleen Kuninkaan ja hänen armeijansa tarjoamasta uhasta. Toinen mahtava osuus juonikuvioista oli Jorgin kyky yllättää minut toistuvasti! Luulin jo tuntevani hänen toimintatapansa, mutta aina hänen tekonsa saivat silmäni pullistumaan epäuskoisina.

Se muinainen, unohdettu teknologia sitten ei kiinnostanut minua lainkaan. (Olen jo aiemminkin valittanut siitä, etteivät tuliaseet mielestäni sovi korkeaan fantasiaan.) Välillä pitkästyin myös niihin pitkiin, aluksi turhanpäiväisiltä vaikuttaviin matkoihin.

Innokkaimpana taisin itse asiassa odottaa sitä, miten Jorgin jokseenkin mielenkiintoiset naisasiat järjestyisivät. Ajattelin, että toisen tytöistä täytyisi pudota pelistä kuolemalla... O.O

No, loppuratkaisu ei ollut se, mitä ehkä olin kuvitellut, eli pisteet siitä. Suunnitelmissa on tutustua Lawrencen muihin sarjoihin - kunhan kerkiän! ^^

Red Seas Under Red Skies

"Red Seas Under Red Skies" on toinen osa Scott Lynchin ammattivaras ja -huijari Locke Lamorasta kertovasta sarjasta.

Ensimmäinen kirja "Locke Lamoran valheet" päättyi siihen, että Locke joutui pakenemaan kotikaupungistaan uskollisen kumppaninsa Jeanin kanssa. Toinen kirja alkaa siitä, että Lockella on nuolenkärki painettuna kurkkua vasten. Tästä lähdemme sitten seuraamaan parin vuoden takaisia tapahtumia, jotka johtivat tähän jännittävään umpikujaan.

Lynch osaa kehittää pitkiä, monipuolisia juonia; Lockella on menossa jokin nerokas suunnitelma, joka vaatii lukemattomia mystisiä hankintoja ja huijauksia. (Huomautettakoon, ettei lukijalla ole selvyyttä lopullisesta päämäärästä ennen kuin se on käsillä.)

Locken epäonneksi hän ei saa keskittyä työhönsä rauhassa, vaan kolmas osapuoli haluaa sekoittaa hänet ongelmiinsa. Tämä uusi työnantaja osaa olla sen verran häijy, ettei sankareilla ole muuta vaihtoehtoa kuin suostua toimittamaan tämän asioita.

Joskus liian pitkät ja moniosaiset juonet alkavat pitkästyttää, mutta tällä kertaa tarina piti minut otteessaan alusta loppuun. Jatkuvasti tapahtui jotain jännittävää, odottamatonta tai muuten vain kiinnostavaa. Tapahtumapaikkana oli ensin Tal Verrar, uusi ja ihmeellinen kaupunki, ja myöhemmin päästiin merelle seikkailemaan, joten hienoja juttuja riitti. Lisäksi täytyy kehua, että Locke on hauska. Hänen huomautuksensa (ja myös Jeanin) ovat suorastaan loistavia. Merimiesten ja kissojen välinen suhde oli myös mahtava keksintö.

"Locke Lamoran valheet" teki ihan positiivisen vaikutelman, mutta nyt lämpenin tälle sarjalle oikein kunnolla ^^

King of Thorns

Pitkän ja hartaan odottamisen jälkeen sain kirjastosta luettavakseni järkyttävän häijystä prinssi Jorgista kertovan trilogian toisen osan "King of Thorns".

Ensimmäisessä kirjassa Jorg kirjaimellisesti leikkasi, poltti ja murskasi tiensä valtaistuimelle ja nimesi itsensä kuninkaaksi - vain siksi, koska hänelle sanottiin, ettei se onnistuisi. Nyt hänen pitäisi vanhalla, hyväksi havaitulla tyylillään pysyä valtaistuimella.

Tarinaa kerrotaan jälleen kahdessa aikalinjassa. Nykyaika on neljä vuotta ensimmäisen kirjan loppumisen jälkeen ja siinä eletään itse asiassa Jorgin hääpäivää!!! O.O (Olin uskomattoman innoissani tästä kuviosta.) Välillä palataan kuningas Jorgin hallinnon ensimmäiseen vuoteen taistelemaan ruumiita vastaan ja tapaamaan muita hallitsijoita ja ylipäätään selvittämään, miten nykyhetken kiperä tilanne pääsi syntymään.

Ensimmäistä kirjaa lukiessani pidin Jorgista, koska hän oli ällöttävyydessään niin virkistävä päähenkilö. Nyt huomasin pitäväni häntä ainoastaan todella värikkäänä ja kiehtovana persoonana. Pikkulasta ei voi vihata, jos se ymmärtämättömyyttään rikkoo jotain. Samalla tavalla Jorgin teot tuntuvat välillä sellaisilta pikkulapsen päähänpistoilta. Hän ei aina mieti tarkasti tekojensa seurauksia tai motiiveja, vaan toimii, jos ajatus sattuu sillä hetkellä tuntumaan hyvältä. Toisinaan Jorg sitten saattaa käyttäytyä todella mukavasti, täydellisen sankarin tavoin.

Pala palalta paljastuva juoni toimi hyvin ja tarjosi kivoja pikku käänteitä. Yleensä tykkään siitä, että asiat kerrotaan ihan järjestyksessä, mutta se olisi varmaan pilannut suuren osan tämän tarinan jännityksestä ja kaikista arvoituksista. Meinasin pitkästyä siellä soilla vaelteluun, mutta muuten tarina eteni mukavasti.

Odotan innolla, mitä Jorgille tapahtuu seuraavaksi ^^