Mazarkis Williamsin "Emperor's Knife" oli jännittävältä kuulostava löytö Goodreadsista.
Kyseessä on fantasiatarina valtakunnasta, jota vaivaa ihmeellinen sairaus. Sairastuneiden iholle ilmestyy kuvioita ja he menettävät täysin itsensä hallinnan muuttuen salaperäisen "Mestarin" kauko-ohjattaviksi nukeiksi.
Keisari ei ole vielä menettänyt toimintakykyään, mutta hän piilottelee paljastavia merkkejä vaatteidensa alla. Keisari ei ole onnistunut siittämään perijää, joten hovin juonittelijoiden katseet kiinnittyvät keisarin veljeen Sarminiin, joka on puoliksi hullu elettyään viisitoista vuotta vankina pienessä huoneessa.
Mesema on naapurikansan päällikön tytär, joka lähetetään ruohoisilta tasangoilta keskelle aavikon kuumuutta ja hovin juonittelua prinssi Sarminin morsiameksi. Asiat eivät kuitenkaan suju aivan suunnitelmien mukaan.
Ihastuin heti kättelyssä luttanaan Sarminiin, reippaaseen Mesemaan ja keisariin, joka oli yhtä jalo ja sympaattinen kuin prinssit Disneyn-elokuvissa. (Joskus valitan tällaisesta, mutta nyt pidin sankareita ainoastaan todella mukavina.)
Alkuesittelyjen jälkeen aloin sitten odottaa, että tapahtumat pääsisivät kunnolla vauhtiin. Sainkin odottaa pitkään. Paljon kaikkea pientä tapahtui, mutta ikävä kyllä minun oli vaikea ymmärtää sitäkään vähää. Hahmot touhusivat unissaan juttuja enkä ollut ihan varma, näkivätkö he vain normaalisti unia vai oliko kyseessä taikauni. Harhakaupunkeja ilmestyi tyhjästä ja katosi vielä vikkelämmin. Välillä en oikeasti osannut sanoa, oliko joku hahmo oikeasti kuollut, esittikö hän kuollutta vai uskoiko hän vain olevansa kuollut.
Lopussa tavattiin vihdoin ihan konkreettisesti se tarinan iso paha konna ja meno parani välittömästi niin että viimeiset sata sivua olivat jälleen ihan kiinnostavaa luettavaa.
Hieno juoni, kiehtova maailma, mukavat hahmot, mutta sekavasti kerrottu tarina verotti minun lukukokemustani tällä kertaa.
Ihastuin heti kättelyssä luttanaan Sarminiin, reippaaseen Mesemaan ja keisariin, joka oli yhtä jalo ja sympaattinen kuin prinssit Disneyn-elokuvissa. (Joskus valitan tällaisesta, mutta nyt pidin sankareita ainoastaan todella mukavina.)
Alkuesittelyjen jälkeen aloin sitten odottaa, että tapahtumat pääsisivät kunnolla vauhtiin. Sainkin odottaa pitkään. Paljon kaikkea pientä tapahtui, mutta ikävä kyllä minun oli vaikea ymmärtää sitäkään vähää. Hahmot touhusivat unissaan juttuja enkä ollut ihan varma, näkivätkö he vain normaalisti unia vai oliko kyseessä taikauni. Harhakaupunkeja ilmestyi tyhjästä ja katosi vielä vikkelämmin. Välillä en oikeasti osannut sanoa, oliko joku hahmo oikeasti kuollut, esittikö hän kuollutta vai uskoiko hän vain olevansa kuollut.
Lopussa tavattiin vihdoin ihan konkreettisesti se tarinan iso paha konna ja meno parani välittömästi niin että viimeiset sata sivua olivat jälleen ihan kiinnostavaa luettavaa.
Hieno juoni, kiehtova maailma, mukavat hahmot, mutta sekavasti kerrottu tarina verotti minun lukukokemustani tällä kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti